Kuka piispaksi, — se oli nyt, Erik Sveninpojan keväällä lähdettyä Ruotsiin, turkulaisissa pappispiireissä jännittävin kysymys. Ratkaisu merkitsee paljon, sen kaikki käsittivät: Siitä riippuu, kulkeeko Suomen kirkko vanhaa paavillista valtatietä, vai poikkeeko se niille uusille urille, joita kasvavan puhdistusliikkeen ajajat olivat koettaneet aukoa. Siksipä kapitulin katolinen enemmistö jo pitkin kevätkautta oli asiaa valmistellut ja koettanut raivata pois esteitä ehdokkaansa, Hannus Pietarinpojan, tieltä. Erik Sveninpojan piti Ruotsissa käyttää vaikutustaan tuomiorovastin hyväksi, ja piispansijaiseksi tämä jo oli päässytkin. Mutta mikä oli kuninkaan lopullinen kanta? Usein oli toki huomattu, että hän ei suotta tahtonut loukata kirkon vanhoja perinnäistapoja, ja niihinhän kuului sekin, että hiippakunnan tuomiorovastista, jos hän vain voimiltaan kykeni, tehtiin piispa.
Prelaattien toiveet olivat siten alkukesästä verrattain hyvät. Mutta sydänkesällä levisi yhtäkkiä sanoma, että Kustaa kuningas, kohta Westeroosin valtiopäiviltä palattuaan, oli kutsunut puheilleen Tukholmaan — Pietari Särkilahden. Näihin aikoihin tulla tupsahteli Suomeen hämmästyttäviä, joskin vielä epämääräisiä kuulumisia noilta Juhannuksen aikaan pidetyiltä herrainpäiviltä, jonne ei Turusta ollut ketään lähtenyt. Kerrottiin kuninkaan siellä uhanneen erota pois hallituksesta, kun paavinmieliset piispat olivat vastustaneet hänen uudistuksiaan, kerrottiin hänen jo vetäytyneenkin syrjään ja vasta monen pyynnön jälkeen, kun valtiopäivät olivat nöyrästi myöntyneet hänen vaatimuksiinsa, suostuneen jäämään Ruotsin hallitsijaksi. Paavillinen puolue oli siten masennettu ja kuninkaan kirkolliset vaatimukset olivat vahvistetut. Mutta mitä kaikkea ne käsittivät, sitä ei vielä Turussa tunnettu.
Näiden kuulumisten rinnalla oli Särkilahdelle saapunut kutsu kovasti huolettanut tuomiorovastia. Kuningas vaati kyllä kirjeessään samalla Turusta tietoja kirkon tuloista ja palkoista, joita hän yhä ahnaammin anasteli, mutta tuskin saattoi tuo kutsu sentään koskea ainoastaan näitä rahallisia kysymyksiä…
— Miksi kutsui kuningas juuri Särkilahden puheilleen, kysyi isä Vincentius yhtäkkiä, kun venhe jo oli halkaissut linnanselän ja oli laskemassa joensuuhun.
Tämä kysymys, joka sivulta iski tuomiorovastin omiin, kirveleviin mietelmiin, vaikutti häneen kiusallisesti. Hän oli juuri koettanut itselleen todistaa, että sehän oli sattuma, jolla ei ole ratkaisevaa merkitystä, mutta taas hän heräsi oivaltamaan, että hän koettikin pettää itseänsä, — toisin sen sattuman muut käsittävät!
— Miksi! vastasi hän tuomiorovastille miltei kipakasti. — Tuhma kysymys!
Vincentius siirsi kauhtanankauluksensa syrjään nähdäkseen tuomiorovastin kasvot, sillä häntä hämmästytti tuo kipakka ääni. Mutta nuo jäykät kasvot eivät kertoneet mitään, ja hän kysyi taas:
— Luuletteko siis, että Pietari Särkilahdesta nyt tehdään Suomeen piispa?
Tuomiorovasti kohautti päänsä niin vinhalla liikkeellä, että häneltä sateensuoja valahti hartioille.
— En, sehän olisi kirkkomme häväistystä! huudahti hän vallan kiukustuneena. Kautta Maarian, painelihan tuo iljettävä pisamanaama likaisilla peukaloillaan juuri niitä hänen kalvavan epäilyksensä arimpia pahkuroita, joita ilmankin lakkaamatta pakotti. Olisiko hänen, Hannus Pietarinpojan, todellakin luovuttava unelmistaan, että hän kerran istuisi kirkon ylipaimenena, jonka vallalla hän oli aikonut tyrehdyttää luterilaisen myrkkytulvan hiippakunnastaan. Ei! Hän uskoi lujasti jaksavansa piispana virittää paavillisen kirkon kangistuneet jäsenet uuteen eloon ja samalla säilyttää Suomen hiippakunnan sortumasta kaikkeanielevän kuningasvallankin jalkoihin. Ja hänenkö olisi nyt jätettävä tuo vaikutusvaltainen paikka kerettiläisten pääpapille!