— Ei koskaan, vakuutti hän vielä toistamiseen vihkipiispalle. Mutta tämä yhä kaiveli:
— Niin, eihän Pietari olekaan tavoitellut virkoja eikä mahtavain armoa, siksi hän juuri onkin voittanut kansan suosion.
— Eikö ole tavoitellut! kiivaili tuomiorovasti. — Eikö hän ensimäisenä saanut peruutetuksi maatilaansa Naantalin luostarilta…? Tosinhan on tiloja peruutettu muillekin…
Hannus keskeytti lauseensa, huomaten sen vetävän vinoon…, hän oli itse äsken saanut sukulaisilleen peruutetuksi muutaman luostaritilan. Mutta isä Vincentius ei tiennyt takertua siihen juttuun, hänen ajatuksensa olivat vielä kiinni piispakysymyksessä ja hän tutki edelleen:
— Arveletko siis Särkilahden pyrkivän piispaksi? jos hän pyrkii, niin hän varmaan pääseekin.
Tuohan se juuri oli kirottua! Hannuksen täytyi itselleen tunnustaa, että jos ei Pietarista piispaa tule, niin se johtuu siitä, että hän itse kieltäytyy, ja kaikki sen silloin ymmärtävät. Jo tuomiorovastiksi pääsi Hannus vain Särkilahden armosta; pitääkö hänen samalla tavalla päästä piispaksikin! Mutta ykskaikki! Taistelu on käymässä, se on sitkeä ja vaikea, siinä ei auta arkailla!
Kun Hannus ei vastannut, jatkoi vihkipiispa yksin tarinoimistaan:
— Olisihan se kyllä häpeä, jos luterilainen kanunki menisi katoolisen tuomiorovastin edelle! Ja vielä naimisissa oleva pappi! Mutta nykyiseen aikaan ei tiedä mitään. Kerrotaanhan, että arkkipiispaksi tulisi mies, joka ei ole koskaan ollut missään prelaatinvirassa… Ei sitä tiedä, kenestä… taikka oikeammin, kummasta teistä piispa tulee…
Tuomiorovasti kääntyi selin paapattavaan espanjalaiseen, josta hän ei tiennyt, puheliko mies siinä tyhmyyksissään vaiko ilkeyksissään. Joka tapauksessa hänen lepertelynsä vihloili Hannuksen kiusautunutta mieltä, jota tänään joka taholta ärsytettiin.
Oli jo lakannut satamasta. Märiltä rantalaitureilta, joiden ohi soudettiin, kuhisi taas vilkasta liikettä, laivoja purettiin ja lastattiin, — kauppa oli jälleen päässyt käyntiin. Härkä-Heikin ja Erik Skalmin laitureille vyörytettiin pihalta tervatynnyrejä ja voisaaveja, ja hirvennahkoja kasattiin korkeihin pinoihin ulkomaille vietäviksi… Sören Norbyn merivalta on siis murrettu, tuumiskeli tuomiorovasti. Kaikki onnistuu tuolle nuorelle kuninkaalle, hän voittaa vastustajansa, toisen toisensa perästä. Eilen tanskalaiset, tänään taalalaiset, huomenna papiston ja paavinkin…, työlästä on häntä vastaan taistella! Mutta ei auta, taisteltava on kaikkia vastaan, jotka paavinkirkon valtaa uhkaavat, siis kuningastakin vastaan… — Hänkin vielä näkee, että minä täällä sittenkin olen piispana, eikä hänen linnanvoutinsa… Venhe laski tuomiorovastin rantaan. Taakseen katsomatta ja odottamatta kuhnustelevaa toveriaan nousi Hannus Pietarinpoika törmälle ja astui ravakasti jokiportista pappilaansa. Isä Vincentius kiersi sitävastoin alavaa jokiäyrästä pitkin sille kapealle polulle, joka "kroopin" vartta ja kommunin ohi nousi kirkonaukealle, ja siihen hän hetkeksi pysähtyi henkäisemään. Ilma oli sateen jäljestä lämmin ja tuores, omituinen hiljaisuus vallitsi luonnossa. Kirkkokorttelissakin oli kaikki hiljaista kuin yöllä ikään. Eilen oli tuossa kirkonportilla toki ollut pieni kansanhuvi, kun siinä vitsoilla pieksettiin pois pirua eräästä akasta, joka itse oli kertonut käyneensä paholaisen pakinoilla. Nyt ei ollut senkään vertaa vaihtelua. Ei näkynyt ketään kirkolta haarautuvilla kaduillakaan, ainoastaan kesäiseltään kuivuneen kaupunginojan pohjalla ja sen harmaassa liejukossa, josta lemahti seisovan veden tunkea tuoksu, kahlailivat paljaskinttuiset lapset uittaen kaarnavenheitään.