Pisamanaamainen piispa seisoi siinä miettien, minne ohjaisi kulkunsa. Olihan siinä vieressä hänen "piispallinen asuntonsa", yksinäinen huone pappien ruokalassa, mutta ei sinne… Koettaisiko saada päivän kulumaan iltaan Kolmen kuninkaan kiltassa vaiko Ursulan kellarissa, — mutta kummassakaan paikassa tuskin näin kesäisenä keskipäivänä tapaa kannutoveria. Nikolain kiltassa Luostarikorttelissa on sitävastoin epäilemättä aina jokunen pikkuporvari juopottelemassa. Mutta sieltä olivat suulaat sällit toisiltana ajaneet hänet ulos, ja sellaisesta loukkauksesta oli piispan toki velvollisuus suuttua ainakin muutamiksi päiviksi… Lopuksi Vincentius päätti laskeutua Gertrud Karvataskun taloon Jokikadulle; siellä on varmaankin Jaakko-veli iloinen saadessaan kannuvieraan, — eipä olekaan nuoren Vennän enää yhtä helppoa kuin ennen päästä kiltoihin istumaan, muori pitää pappinsa siellä jo hyvässä kurissa ja nuhteessa. Ja Jaakkoa huvittaa kyllä verekseltään kuulla, kuinka vähäiseksi tuomiorovastin valta piispansijaisena lopultakin on jäänyt…
Pienessä humalistossa Gertrudin talon pihalla istuivat jo olutkannua kallistellen Jaakko Vennä ja Mikko Karpalainen, joka äsken oli palannut maalta avaamaan katedraalikoulun, kun Pietari Särkilahti oli matkoilla. Taikka oikeammin: Jaakko kallisti kannua, Mikko kuunteli kesäkuulumisia ja kapitulinjuoruja. Vihkipiispan saapuessa kuvaili Jaakko juuri vaalipiispa Erik Sveninpojan lähtöä Turusta:
— Se oli kuin pakoa. Seisoin täällä kotitaloni kulmassa ja katselin:
Pieni mies mennä viiletti rantakatua alas niin nopeasti, että rotevan
Gasparuksen oli häntä vaikea seurata…
— Arkkiteini lähti siis pois hänkin? tiedusti Mikko.
— Sinne meni herransa kanssa. Vain muutamia pappeja oli kokoontunut lähteviä saattamaan, joukko porvareita seisoi sillankorvassa. Ukko juoksi laivaan ja upposi sen uumeniin. Mutta toista alusta hinattiin juuri rantaan eikä piispan laiva päässytkään heti lähtemään. Silloin kiipesi pieni prelaatti vielä kannelle ja katseli vallan toivottoman näköisenä, että eikö tästä maasta koskaan päästäkään erkanemaan…
— Ukko parka, säälitteli Mikko, — hänen osansa oli kova. Ajoi parhaansa mukaan paavin asiaa, mutta paavi ei hänelle edes ristiä rintaan antanut. Toisaalta ryntäsimme me, eikä hän siinä aallokossa kestänyt.
— Ja taisihan tämä rentustava vihkipiispakin osaltaan tehdä hänen päivänsä katkeriksi, virkkoi Jaakko, työntäen sarkkaa janoiselle juomaveikolleen. Tämä kallisti sitä syvään, lipoi huuliaan ja virkkoi:
— Minäkö, joka aina kannatan paavin valtaa niin pitkälle kuin suinkin. Mutta ultra posse…, olen kerran jo kuninkaan tyrmässä istunut ilman oluttilkkaakaan!
— Juo nyt lohdutukseksesi, kehoitti Jaakko vierastaan, jonka silmät aina rupesivat pyörimään, kun hän kertoi tuosta oluettomasta tyrmästään. — Mutta mistä tulet nyt noin märkänä?
— Linnasta sateessa soudettiin, oltiinhan tuomiorovastin kanssa nykyisen todellisen Suomen piispan puheilla…