Vincentius kertoi retkensä ja keskustelunsa tuomiorovastin kanssa, ihmetellen, miksi rovasti lopulta oli ruvennut hänelle epäkohteliaaksi. Mutta Jaakko ymmärsi hyvin sen suuttumuksen ja virkkoi:
— Hannus siis todella toivoo pääsevänsä piispaksi ja meitä kurittamaan!
— Ilmeisesti hän sitä toivoo, vakuutti vieras.
— Mutta nyt nuolasit tyhjää, vanha kettu! puhui Jaakko varmalla äänellä. — Vielä viime talvena olisi Hannus ehkä voinut päästä piispaksi, jos talvikelillä olisi eronneen esimiehensä lähettänyt Ruotsiin, — nyt se on myöhäistä. Pahimmoilleen suututtivat nyt paavilliset kuninkaan Westeroosissa, nyt hän ei heitä enää kumarra. Välit Rooman kanssa ovat poikki, kuningas tarvitsee nyt piispoiksi toisia miehiä, se pitäisi Hannuksenkin ymmärtää.
— Luuletko siis Pietarin palaavan piispana? kysyi Mikko iloisella äänellä, josta kuitenkin soi epäilystäkin.
— Kenestä muusta tulisi piispa? Elleivät nyt taas lähetä tänne jotakin uutta ruotsalaista, — espanjalaista ei arvatenkaan enää tule, niistä molemmista olemme jo saaneet tarpeemme. — Näin virkkoi Jaakko, vihkipiispalle virnistellen. Mutta vakavammin hän vielä lisäsi: — Parempi olisi tosin ollut, jos kuninkaan puheille olisi kutsuttu meistä joku muu kuin Pietari itse…
Jaakko, joka itseään piti ovelana salalankoja punomaan, ei ollenkaan luottanut Pietarin valtiolliseen kykyyn; liian usein oli hän Jaakon mielestä tarpeettoman suorapuheinen, ja kaiken jyrisevän voimansa ohessa oli hän kaino haaveilija. Mutta tarkoituksetta ei kuningas varmaankaan ollut Särkilahtea puheilleen kutsunut… Jaakko poikkesikin senvuoksi jo pian keskustelemaan siitä, miten olot järjestyvät Pietarin piispana ollessa. Onko Hannuksella silloin vielä sisua jäädä tuon vihaamansa kerettiläisen alaiseksi tuomiorovastiksi, vai luopuuko hän jo taistelustaan? Arkkipresbyteri Arvid Lille lähtee varmaan silloin kapitulista pois palkkapitäjäänsä, — joka tapauksessa aukenee prelaatinpaikkoja useampia, ja uuden opin raivaajat pääsevät vihdoinkin vaikuttavampiin asemiin… Jaakko Vennän vilkas mielikuvitus sijoitteli jo miehiä kuin lautapelin nappuloita asianmukaisiin paikkoihin. Itsestään hän teki tuomiorovastin, Mikko, jolla koulumaisterina oli kovin niukat tulot, sopi hyvin hiljaisen Lillen jälkeläiseksi…
— Entä mihin jään minä silloin? kyseli oluesta jo hikoileva vihkipiispa puoleksi piloillaan, puoleksi vakavissaankin.
— Sinua emme silloin enää tarvitse, rehenteli Jaakko. — Saat sitten Viipurin tai Rauman harmaaveliluostarissa, joiden tarkastaja olet, ilmaisen oluen kuolemaasi asti, — jos nuo luostarit niin kauan seisovat.
— Ehei, poika, vastasi Vincentius vallan loukkautuneena. — Minähän olen pian ainoa paavin vihkimä piispa koko Pohjoismaissa, minua vielä kysytään moneen paikkaan.