Piispa puhui rauhallisesti, odottamattoman suvaitsevasti, hän ei näkynyt tahtovan vieraantua nuorista apulaisistaan, joihin hänen lemmikkipoikansakin kuului. Mutta Pietari tunsi, että tuo piispan kanta juuri oli heille vaarallisin, koska se pian oli heidät soppiinsa nukuttava, ja siksi hän vallan kiihtyneenä laukasi täpötäydestä sydämestään:
— Ei, isä, juuri tuo perustus on kirkosta hengen kuolettanut. Se on kuolleisiin muotoihinsa jäykistynyt ja käynyt pimeäksi, me tarvitsemme siihen valoa!
Nyt eivät piispan kasvojen jäykät piirteet enää äskeiseen hymyyn sulaneet. Mutta tyynenä hän vieläkin vastasi:
— Käytät suuria sanoja, Pietari, veresi on liian kuuma, varo ettei se sinua kesken polta! Mutta olethan samalla järkimies. Olisihan hölmöläisten oppia repiä perustuksia myöten alas rakennus, jotta siihen saataisiin valoa. Mihin valoa — raunioihin!
Jaakko Kurjen kasvoille kohosi nyt samanlainen tumma puna, joka jo ruskoitti hänen edellään ajavan enonsa niskassa, ja hän virkahti melkein läähättäen:
— Paavillisen kirkon täytyy kaatua, jotta uskonnollinen elämä pääsisi kansoihin leviämään. Ja meidänkin työnämme on oleva sen eksytysten murtaminen…
Kurki-piispa käännähti nyt perässään ajavain nuorten pappien puoleen ja pari kertaa kuohahti hänen korkea rintansa huomattavasti. Hänen silmistään näytti harso hetkeksi hälvenevän, paljastaen yhdellä väläyksellä pohjattoman intohimojen ahjon. Mutta hetkeksi vain. Lujalla kädellä tarttui hän hevosensa ohjaksiin. Mutta ennenkuin hän niitä nykäsi, virkahti hän rintaäänellä:
— Korjaustyötä voidaan tarvita kirkossamme, varottava vain on, ettei pääse pimeydenruhtinas rakennusmestariksi. Mutta sen me varommekin. Teitä nuoria koetamme ymmärtää: teissä on intoa ja lämpöä ja se on hyvä, sitä tarvitaan. Eikä tee mitään, vaikka sitä aluksi läikähtäisi yli laitojenkin, kun kuitenkin on ohjaksissa voimakkaampi käsi ja johtava tahto. Tervetultua työhön —, pysytte luonani toistaiseksi ja odotatte vain lähempiä määräyksiäni.
Nyt nykäsi piispa ohjaksista ja hänen roteva ruunansa hölkkäsi eteenpäin nuorten pappien parvesta. Nämä katselivat kalpeina ja vakavina karua kangasmaisemaa, joka juuri rupesi metsästä aukenemaan. Kotvaan aikaan ei heidän piirissään mitään puhuttu. Vihdoin virkkoi Mikko, joka kärjistynyttä keskustelua sivulta oli kuunnellut:
— Se on siis taistelua!