Piispa hymähti, ikäänkuin sangen pieneksi arvaten maisterin mainitseman huolen:
— Ah, niin, minä ymmärrän. Tehän olette nyt viimeksi kaikki opiskelleet Wittenbergissä ja siellä kätkeneet mieleenne niitä uudistusoppeja, joita levittää tuo tarmokas augustiiniläistohtori, Martti…, mikä olikaan taas hänen sukunimensä?
— Luther…
— Juuri niin, olenhan hänestä minäkin kuullut. Erinäisistä dogmeista, aneista ja sakramenteista, on hän joutunut riitaan esimiestensä ja Pyhän Istuimenkin kanssa, ja hän on koonnut ympärilleen suuren lahkon… Te olette tietysti kuunnelleet häntä ja innostuneet…, nuorten mieli on herkkä…, en teitä siitä moiti, päinvastoin. Omaksukaa vain mieleenne se, mikä tuossa uudistusopissa saattaa olla hyvää…, mutta käytännölliseen työhömme täällä kaukana Suomessa ei se toki paljoa vaikuttane.
Pietari Särkilahden leveät leuvat värähtivät. Hän kiirehti hevosensa lähemmäs piispaa ja rupesi lämmöllä puhumaan:
— Ei, isä, se uusi käsitys kirkon tehtävistä, joka meihin on syvälle vakaantunut, ei voi jäädä meissä vain kylmäksi tiedoksi, meidän täytyy koettaa toteuttaa se elämässämme ja työssämme. Eihän ole yksin Luther todistanut välttämättömäksi perusteellisia uudistuksia paavillisen kirkon kangistuneisiin jäseniin…
Piispa nyökäytti päätään myöntävästi:
— Sehän on totta. Kirkkomme kaipaa nuortumista, kristillinen tieto syventämistä…
— Uutta henkeä se kaipaa, huudahti Jaakko, — totuutta ennen kaikkea…
— Rauhoitu, Jaakko! — lausui piispa lujemmin. — Uuden heräämisen siunauksia saamme kyllä tännekin, jahka siellä ensiksi akanat nisusta seulotaan… Älä keskeytä minua — en ole sokea, katoolisessa kirkossa on epäkohtia, ja vaikka en Lutherinne oppeja vielä paljon tunne, niin lienee niissä hyvääkin: Opetus kansan kielellä, ihmisten välittömämpi suhde Jumalaan… Totuutta on teillä oleva tilaisuus työssänne toteuttaa, mutta syöksähtäviltä uudistuksilta on säilytettävä itse perustus, jolla kaikki lepää.