— Pieniä paloja vain, muutamia vajanaisia yrityksiä…, nekin ovat keskeneräisiä, vastasi Pietari kainosti ja kuin kaipauksella. — Koetin sovittaa kirjoitukseen niitä suomalaisia raamatunlauseita ja puheenparsia, joita saarnoissani käytin…, tämä oli mielityötäni täällä leponi hetkillä…, se oli toinen rakkauteni, koulu oli ensimäinen. Jos mieli evankeelisen opin päästä kansan sydämeen, täytyy suomalaistenkin voida tutustua raamattuun, pappien ensin, sitten muiden. Ystäväni Olavi Pietarinpojan kanssa olimme luvanneet toisillemme, että kääntäisimme evankeeliumit kumpainenkin kotikieliimme…, hän on sen jo Ruotsissa tehnyt, minä hukuin täällä liiaksi päivän pieniin taisteluihin.
Silta selaili mielenkiinnolla kirjoitettuja lehtiä ja kysyi tuokion kuluttua:
— Eikö jätetä näitä Martti-piispalle?
— Ei, sitä eivät tällaiset sirpaleet kannata, ehkä ovat kelpaamattomia nekin. Mutta kun ilmestyy se mies, joka ryhtyy tähän suureen työhön, kenties olisi hänellä näistä yrityksistäni hiukkasen apua.
— Se mies on kai jo joukossamme, ehkä koulumme nuorten teinien parvessa…, taikka ehkä hän viipyy pitempäänkin. Mutta hän tulee varmasti, — katsokaa silloin, kussa se mies on, ja pankaa hänet tähän työhön, joka minulta jäi…
Hetkeksi vaipui Pietarin katse tuijottamaan pientä nahkatuppea, johon hän taas oli kätkenyt paperinsa. Mutta se tuntui samalla tuijottavan jonnekin kauas, kuin pyrkien tunkeutumaan läpi tulevaisuuden etäisten, salattujen hämäräin. Samassa kuitenkin hän jo taas kääntyi toveriensa puoleen, hymähti ja laski kotelon ja kirjat takaisin arkkuun, jonka hän huolellisesti lukitsi.
Enempää puhumatta saattoi Pietari nyt vieraansa pihalle ja lausui siellä, koettaen oikaista vartalonsa suoraksi, heille lyhyet, reippaat hyvästit. Rauhallisina laskeutuivat toverukset rantaan. Kun Silta hetken kuluttua, sillaikaa kun purjeita nostettiin, katseli venheestä törmälle ja näki siellä kuistiin nojautuvan yksinäisen, kumaran miehen, jonka väljäksi käynyttä pappisviittaa tuuli heilutti, silloin valtasi hänet taas avuton autiuden tunne. Hän muisti sen voimanmiehen, jonka selkä oli suora kuin teräsjänne, kun hän kansalle saarnasi, ja joka katseellaan hallitsi ympäristönsä…, tuohonko päättyi siis se kaunis tarina, jonka piti sisältää Suomen valloitus? Katkennut elämäntyö oli siinä hänen edessään…
Venhe läksi lipumaan lahden rantaa pitkin selälle päin. Talo peittyi tammien taa, ja Sillan surullinen katse siirtyi venheen mukana rannikkoa myöten. Pian oltiin sen petäjikön kohdalla, josta talvitie laskeutui jumalanäidin kuvan ohitse rantaan. Ränstyneen puukuvan luona seisoi nyt harmaamekkoinen, liuhupartainen avojalkamies, joka hämmentyneen näköisenä, suu auki, katseli Tammiston pihalle, missä Pietari Särkilahti yksin kumaraisena seisoi… Sillan sydän hytkähti, — sehän on Suupalttu tuo, kerjäläishöperö, pahan ilman liikkuja. Jopa odotti Silta taas kuulevansa sen rääkähtävän, ilkkuvan naurun, joka häntä niin monesti oli vihlaissut, odotti henkeään pidätellen…
Mutta sitä naurua ei kuulunutkaan. Venhe, jonka purjeisiin nyt tuuli tanakammin tarttui, kiiti petäjikön ohi. Siellä istahti harmaamekkoinen kerjäläinen juuri kivipaadelle, vinoon vaipuneen pyhimyspatsaan juurelle, nojasi kyynärpäät polviinsa ja peitti parrakkaat kasvonsa kämmeniinsä. Ja hänen kuihtunut ruumiinsa näytti hiljaa nytkähtelevän.
Niin, todellakin — Suupalttu itki!