Pietari innostui ja lämpeni puhuessaan, ja silloin häntä aina alkoi ryittää. Margareeta kiiruhti tapansa mukaan hänen luokseen ja koetti samalla kääntää keskustelun arkisempiin asioihin. Turun vierailla ei ole vielä kiirettä lähtemään, vakuutti hän, laivuri vasta aterioi leivintuvassa. Ja hän rupesi hengenmiehille näyttelemään ja kehumaan reheviä kaalintaimiaan. Mutta Pietari laski hellästi kämmenensä huolehtivan naisen käsivarrelle:
— Älä ole levoton, rakas vaimoni! Tänään puhumme koulusta ja kirkosta ystäväimme kanssa, sitten me kahden katselemme täällä kaalinkasvua huomenna ja joka päivä…
Tovereitaan, joiden oli mahdoton haihduttaa kasvoiltaan surunsa ilmettä, hän rohkaisten varoitti masentumasta. Työaikahan on heillä vielä ollut niin lyhyt, muistutti hän, tuskin kuutta vuotta olivat he kotimaassaan opettaneet, ja tulokset kypsyvät vasta pidemmän ajan takaa.
— Tosinhan kuvittelimme kuusi vuotta sitten, kun intoa uhkuvina palasimme Wittenbergistä Suomeen, että omain sydäntemme tulella tuotapikaa uudistaisimme kotoisen kirkkomme ja muuttaisimme ihmismieliin juurtuneet käsitykset… Olimme nuoria silloin, aloitimme miespolvien työtä. Sen varrelta kaatuu kyllä raatajia useampiakin kuin minä…, mutta se työ jatkuu sittenkin. Ja jos nyt jo olemme saaneet metsään kaadetuksi pienen kasken, niin…, ei ystävät, meillä ei ole syytä alakuloisuuteen!
Pietarin ääni oli aluksi ollut hiukan käheä, mutta puhuessa oli se ihmeellisesti kirkastunut ja siihen oli jälleen tullut sen vanha, välittömästi vaikuttava, valoisa kaiku, joka aina tempasi mukaansa ja nytkin rohkaisi sekä hänet itsensä että hänen toverinsa. Tuo hänen valoisa, luottava innostuksensa on häntä viimeisessä taistelussaankin tukeva, päätteli Silta jo tyyntyneemmin, kätkien mieleensä Pietarin sanat kuin kauniiksi perinnökseen. Ja kun laivuri tuokion kuluttua tuli kiirehtimään vieraita venheeseen, silloin ei näistä enää tuntunutkaan niin vaikealta kuin äsken lausua jäähyväisensä jäävälle ystävälleen, — hän oli taas kerran valanut heidän mieliinsä uskallusta ja toivoa.
Mutta Pietari pysähdytti heidät vieläkin hetkeksi, lausuen:
— Palatkaa tuokioksi vielä tupaani, ystävät, niin näytän teille pienen, pienen jälkisäädöksen, jonka sitten, kun aika tulee, saatte täältä hakea ja ottaa hoitoonne…
Hän vei heidät tupaansa perälle, sen korkean, raudoitetun, raskaskantisen arkun luo, jossa hän säilytti kirjansa. Sieltä nosti hän kuin hellävaroen pöydälle kreikkalaisen Uudentestamentin ja Erasmus Rotterdamilaisen siitä toimittaman latinalaisen käännöksen. Niiden viereen nosti hän nahkaisen tupen ja siitä hän kehitti pöydälle tukun papereita, irtonaisia lehtiä, täyteen tai puoleksi kirjoitettuja.
Silta katseli lehtiä, tavaili, luki…
— Olet suomenkieleen tulkinnut osia evankeeliumeista, huudahti hän iloisena.