— Etpä, sinne en sinua enää laske! Siellä aina ponnistelet, kiivastut ja rasitut — ja tuollaiseksi käyt! Ei, siihen pesään ei enää palata. Jos täällä maalla olisimme pysyneet, olisit vielä terve mies.
— Mutta raivaamatta olisi silloin sekin pieni pälvi, jota olen koettanut korpeen avata…
Margareeta ei tätä väitettä ollut kuuntelevinaan, hän ei yleensä tahtonut tietää sairaan polttavasta työnjanosta. Pihalla odottaneet papit kutsui hän nyt huoneeseen. Heitä tervehtiessään koetti Pietari tekeytyä iloisen ja reippaan näköiseksi, mutta aluksi se ei häneltä nyt ollenkaan onnistunut. Kuin kutistuneena istui hän siinä vuoteensa reunalla, jäsenet terävinä ja tukka takkuisena makuun jäljiltä; ja hänen kasvoillaan, joiden tukevat luut ulkonivat entistä särmikkäämpinä, oli iho vahankeltainen, eikä niitä nyt elvyttänyt silmien välkekään. Vasta kun hän kotvasen oli toveriensa kanssa tarinoinut ja antanut heille vielä eräitä työohjeita, ilmestyi ihon keltaan toki hieman väriä. Palasipa taas säkeniä hänen silmiinsä, kun hän kouluaan kosketteli.
— Enin kaipaan nuoria vesojani, puhui hän lämmöllä. — Ovathan he tosin hyvässä hoidossa sinun, Mikko, heitä vaaliessa, sen tiedän…
— Koetamme jatkaa työtä sinun hengessäsi, Pietari, vastasi Mikko ystäväänsä rauhoitellen, vaikkei voinutkaan salata äänestään soivaa huolta. Mutta Pietari puhui toivehikkaammin:
— Martti-piispakin ymmärtää koulumme merkityksen ja auttaa teitä.
Hän kyllä tietää, mitä uusi aika vaatii, vaikka hän säilyttääkin
ympärillään vanhat, katoliset muodot, — ei hän ole Hannus
Pietarinpojan johdettavissa, jospa ei toisaalta Jaakko Vennänkään!
Siitä siirtyi keskustelu taas kapitulin miehiin ja päivän tapahtumiin. Potilas laskeutui tuvasta päivänpaisteiselle törmälle, johon hänelle oli penkki nostettu, ja siellä kertoivat toverit Pietarille hänen tautiaikansa kuulumisia. He kertoivat, että vihkipiispa jo on lähtenyt Turusta lämpimämpiin maihin, että tuomiorovasti on tyytymätön, kun ei hän piispavanhuksen käsistä ole ohjaksia saanutkaan, ja että Jaakollakin nyt on odotettavissa prelaatinpaikka, sillä arkkipresbyteeri Arvid Lille on vihdoinkin ilmoittanut vetäytyvänsä kapitulista pois.
— Mutta sittenhän on puhdistetun opin asia turvattu, huudahti
Pietari, vielä leikkisäksikin heittäytyen.
— Kunpa sen prelaatinpaikat turvaisivat! huoahti Silta, nyt vasta oikein oivaltaen, mitä Pietari oli tarkoittanut, moittiessaan niin usein kannattajainsa viran janoa ja puhuessaan ulkonaisten voittojen hyödyttömyydestä. Tähän kysymykseen puuttui vielä Pietarikin, heti taas vakavaksi käyneenä:
— Niin, maaperä on muokattava, ennenkuin voidaan toivoa kylvöstä satoa, sehän on ollut ainainen neuvoni ja se on nyt viimeisenikin. Tämä raskas työ jää nyt teidän ja kasvavan apujoukkonne suoritettavaksi. Olisinhan siinä mielelläni ollut mukana… Mutta ei…, älkää säälikö, älkääkä huolehtiko, hiljainen työnne kasvattaa kyllä kerran sadon karustakin maaperästä…