Mutta toinen ääni väitteli hänessä itsepäisesti noita todisteluita vastaan:
— Enhän saanut tehtävääni suoritetuksi ja nyt juuri olisi ollut työrupeaman aika! Vasta nyt olisin nousevan oppilasparveni avulla päässyt laajempia sarkoja avaamaan, — ja juuri nyt on minun pellolta poistuttava!
Pietari tunsi kapinoivan äänen ja oli jo tottunut sen kukistamiseen. Hän todisti sen kiittämättömyydeksi ja itsekkyydeksi: Olihan hän saanut olla mukana toki ensi siemeniä kylvämässä. Taistelussa totuuden puolesta kaatuu — polttoroviollakin ja vankilassa — tuhansia ilman tätäkään tyydytystä. Kyllä Jumala löytää raatajat työvainiolleen, ei hän ole riippuvainen yhdestä heikosta ihmisestä, joka vain itse haluaisi mestarina mahtailla…
Mutta tuo itsepäisesti kapinoiva ääni ei ottanut vieläkään vaietakseen. Se alkoi taas:
— Ponnistelinhan kuitenkin rehellisesti, enkä itseni kunniaksi.
Oliko siis työni niin kelvotonta, että se näin oli viskattava pois?
Tunnenhan voimat Suomen kirkossa, jatkajaa ei ole…
Vuoteella lepäävä mies taisteli sitkeästi. Sitä myöten kuin hän oli suurella vaivalla saanut kumotuksi yhden väitteen, nousi sen tilalle aina uusi, joka oli torjuttava sekin, ettei se pääsisi liiaksi paisumaan eikä kasvattamaan ympärilleen uusia, uppiniskaisia itiöitä. Hän sai olla alituisesti varuillaan, nitistääkseen niskat noilta luvattomilta ajatuksilta, ja se häntä rasitti. Mutta voiton hän aina peri, kapinaäänen oli kuitenkin lopulta vaiettava. Pietari todisti näet sille kerta kaikkiaan ja ankarasti, että jos nyt taantumus saavuttaakin opinpuhdistusliikkeen, on silläkin varmasti joku tarkoitus. Ehkäpä hän olikin riehunut liiaksi, ehkä on talttuminen tarpeellinen juuri siksi, että kerran kypsyvä sato voisi päästä sitä voimaperäisemmäksi…
— Mutta sehän oli juuri päämääräni, napisi vieläkin tuo kukistettu ääni. — Miksi en saanut yrittää…?
— Älä kysele, asiasi on vain alistua, nöyrtyä… Raskasta oli näin taistellen tukahdutella oman intonsa polttavaa hehkua. Pietarista tuntui tämä yksinäisten hetkien hiljainen kamppailu usein paljon vaikeammalta kuin ne monet taistelut, jotka hän ulkona elämässä oli kestänyt. Mutta hän käsitti, että hänen nyt oli voitettava kapinoiva itsensä, ja hän toivoi, että hänen toki päivä päivältä kävisi helpommaksi yhä uudelleen saavuttaa se voitto. Hänen herkkä korvansa kuuli ystäväin hiljaa tarinoivan seinän takana, ja hän siirsi kädellään uutimen syrjään, noustakseen vuoteeltaan. Mutta samassa aukeni ovi leivintuvasta, ja hänen valpas vartijansa, Margareeta, tuli häntä auttamaan istualleen.
— Nukahdit, se virkisti sinua, Pietari, puhui hänen pyyleväksi emännäksi pyöristynyt vaimonsa. — Täällä maalla nukutkin hyvin, voimistut…
— Ja pääsen sitten taas palaamaan Turkuun, niinkö? virkkoi Pietari vaimolleen leikkisästi.