Silloin hän oli tunnustanut hetkensä tulleeksi. Vuoteelta vähän toivuttuaan päätti hän, niinpian kuin jaksoi, vetäytyä töistään ja toimistaan pois maalle. Eikä hän ystäviltään salannut, että hän nyt lähti sinne — kuolemaan!
Silta ja Karpalainen olivat, saatuaan sairaan levolle, lähteneet Tammiston tuvasta kävelemään metsään, lausuakseen sitten levänneelle miehelle jäähyväisensä, ja he odottivat nyt, metsänrintaan istahtaneina, potilaansa heräämistä. Harvakseen he keskustelivat, sillä he tunsivat liian hyvin toistensa ajatukset ja mielialat, tarvitakseen pukea niitä sanoihin. Molempain surumieliset mietteet olivat nyt kuin yhtä rintaa siirtyneet Pietarin keskeytyvään elämäntyöhön.
— Kuka pitää nyt koossa pientä laumaamme? kuiskaili Silta kuin itsekseen. — En siihen kykene minä, et sinä…
— Ei, takatalvi alkaa uskonpuhdistuksen asialle Suomessa, huokasi Mikko. — Sen tietää Pietari parhaiten, juuri siksi hänen virkeä henkensä niin sitkeästi taistelee ruumiin riutumista vastaan. Ja hänen toipumistaan estää juuri se, ettei hän voi sammuttaa polttavaa sisäistä hehkuaan eikä työnjanoaan…
Sillan mietteet kiertelivät yhä autioksi jäävää työmaata:
— Olisipa hän kestänyt edes siksi, kunnes olisi nähty, miten täällä olot vakiintuvat uuden piispan aikana.
— Martti piispa ei ole asiallemme esteenä, vastasi Mikko vilkkaammin. — Hän rakastaa Pietaria ja suree vilpittömästi hänen taittumistaan. Kuulin hänen kerran lausuvan tuomiorovastille vallan nuhtelevasti: "Ei teidän olisi pitänyt niin sokeasti taistella tuota miestä vastaan; olisitte toki edes koettanut ymmärtää hänen intoansa…"
— Mutta takatalvi on edessä sittenkin, jos ei uusi piispa suorastaan käykään hävittämään Pietarin työtä, väitti Silta, yhä vain sammaliin tuijottaen. — Kuka nyt lämmittää joukkoamme? Johan viime talvena, jolloin ei Pietari enää paljon jaksanut mukana liikkua, näkyi kansassa kylmenemisen ja ynseyden oireita. Meitä syytettiin tautiajastakin…, kun ei oltu annettu aneita pyhimyksille eikä ostettu sielumessuja…
— Se on totta: Orvoiksi me jäämme! Pietari yksin kykeni antamaan kansalle uskoa ja intoa… Näissä mietteissä laskeutuivat ystävykset vihdoin verkalleen pienten viljelysten välisiä kujosia pitkin tammilehtoon ja pysähtyivät valkohirsisen talon kupeelle odottamaan sairaan johtajansa heräämistä.
Mutta Pietari Särkilahti ei enää nukkunut. Valveillaan makasi hän tupansa suuressa vuoteessa, koettaen itselleen todistaa, että täällä maaelämän hiljaisuudessa, syrjässä repivistä taisteluista, oli hänen nyt niin rauhaisa levätä jäljelläoleva iltahetkensä. Levätä hyvällä omallatunnolla, käytettyään parhaansa mukaan sen leiviskän, mikä hänelle oli suotu…