Taivassalon, halki vievän talvitien varrella oli petäjikön rinnassa kömpelötekoinen, puinen ja jo pahasti halkeillut jumalanäidinkuva, joka katseli lahdelle päin ja ojensi kätensä siunaten merelle. Tätä kautta kulki näet talvitie Suomen ja Ruotsin välillä, ja tästä lahdesta lähdettiin usein kelirikon aikana purjehtimaankin meren yli, kun tahdottiin päästä lyhimmällä laivamatkalla. Siksi olivat matkustajat tämän kuvan luona aina tottuneet toimittamaan viimeisen hartautensa, ennenkuin antautuivat meren pettävälle jäälle taikka sen myrskyihin. Mutta nyt oli kuva jo vanha ja pykinyt, ja sen suojaksi rakennettu lautakatoskin vino ja laho.
Tämän pyhimyskuvan viereisellä kivipaadella istuivat petäjän siimeksessä kuumana kesäpäivänä vuonna 1528 Mikael Karpalainen ja Pietari Silta. He katselivat vakavina ja alakuloisina lahdenpohjaan päin, jonka tyynessä poukamassa kellui suurenlainen venhe puoleksi lasketuin purjein. Lahteen laskeutuvalla rinteellä oli uuteen viljelykseen muokattuja vanhoja peltosarkoja, joissa nyt ruis heilimöi, ja niiden alapuolella oli törmällä tammilehdon suojaama matala puutalo, jonka uudet seinähirret välkähtivät lehvien lomitse. Se oli Tammiston kartano, juuri sama Kirveen suvun vanha sukutila, joka pari vuotta sitten, Naantalin luostarilta peruutettuna, oli joutunut äidinperintönä Pietari Särkilahden haltuun. Ja tuo purjealus, joka törmän alla kellui, oli turkulainen silakkavenhe, jolla Pietari perheineen ja tavaroineen juuri tänään oli muuttanut Taivassaloon. Silta ja Mikko olivat apumiehinä lähteneet sairasta ystäväänsä tälle matkalle saattamaan, mutta nyt oli heidän pian palattava takaisin kaupunkiin.
— Pelkään laivurin jo kiirehtivän, lausui Silta allapäin, viskaten metsään risun, jolla hän miettiessään oli sammalta penkonut.
— Jokohan meidän lie lähdettävä taloon — jäähyväisille?
— Viivytään hetkinen vielä, vastasi Mikko taivuttavasti. — Hän nukahti äsken, merimatkan uuvuttamana, antakaamme hänen levätä…
— Tahdot lykätä eronhetkeä aina hiukkasen, ja se on kuitenkin välttämätön, huoahti Silta. — Niin, niin, tämä hetki ja tämä retki on ehkä elämäni raskain!
— Oletko toivoton, veli? Ehkä hän kuitenkin vielä siitä toipuu…? — Mikko katsoi toveriinsa, ikäänkuin rukoillen häneltä kannatusta omalle heikolle toivollensa.
Mutta Silta puisteli synkästi päätään: — Ei hän toivu. Hän ei usko sitä enää itse, ja silloin saamme mekin lakata toivomasta. Viimeisiin asti koetti Pietari salata voimainsa riutumista, koetti kulkea reippaana koulussa, vaikka jänne oli jo laukeamaisillaan, koetti rohkaista meitä…
— Niin, vihdoin hän tunnusti, että taistelu oli käynyt hänelle ylivoimaiseksi, myönsi Mikko maahan katsellen. — Hän alistui…
Kulunut talvi oli ollut kova "yskätalvi". Kulkutaudintapaisena oli vaikea yskä- ja kuumetauti riehunut koko maassa, ja Turussakin oli se pitänyt tautivuoteella suurta osaa sen asujaimista. Useimmista taloista oli joku perheenjäsen kaatunut, mistä aikuisia, mistä lapsia. Tämä tauti se oli tavannut Pietarinkin ja tehnyt tuhoa hänen heikolle rinnalleen. Pystyssä oli hän kuitenkin koettanut kulkea, hoitanut koulunsa, saarnannut kansalle niinkuin ennenkin, jopa avustanut Turkuun keväällä saapuneen uuden piispankin alkutoimia. Mutta kesän tullen oli hän kuitenkin lopulta taittunut. Viimeisenä toimituksenaan oli hän tuomiokirkossa kastanut Sillan lapsen, mutta kirkosta kotiin palattuaan oli hän kääntynyt tautivuoteelle, ei auttanut enää taistella…