— Toisella tavalla ja toisenlaiseksi käsitän minä vapaan, suomalaisen kirkon, — sellaiseksi, jommoinen se oli Maunu Tavastin ja setänne, piispa Särkilahden johtaessa Suomen kohtaloita: he eivät yleensä kuunnelleet muiden kuin Rooman isän käskyjä. Mutta myönnän kernaasti, ovelasti olette te omalta kannaltanne tuon asian ajatellut: Kansaan aiotte sen oman kielen avulla istuttaa oppinne, tehdä kirkon suomenkieliseksi ja samaa tietä — luterilaiseksi…
— Ja sitä tietä pyrkiä kansan sydämeen, lausui Pietari täydentäen
Hannuksen sanoja.
— Ei ollenkaan hullusti tuumittu, jatkoi rovasti. — Luotatte noihin poikiin, jotka nyt ovat vaikutuksenne alaiset. Mutta mitä he ovat miehinä, ja mitä kansa heiltä lopulta oppii, se on toki toinen asia.
— Uskon kylvetyn jyvän itävän suomalaistenkin sydämissä…
— Uskotte paljon. Teillä on ollut pieni menestys, mutta muistakaa: Syvällä ovat täällä onneksi katoolisen kirkon vahvat juuret, eikä niitä enää vaalimatta jätetä! — Tuomiorovasti astui askelen Pietaria lähemmäs, katsoi häntä intohimoisesti silmiin, niinkuin silloin kerran hävitetyssä koulutuvassa ja suhkaisi hänen korvaansa: — Taistelua jatketaan, Pietari Särkilahti!
Viimeinen poikaparvi oli jo tupsahtanut alas kirkon rappusilta, ja taas oli katu auki prelaattien kulkea. Hannus kääntyi selin puhetoveriinsa ja laskeutui tyynenä ja kylmänä kuin ainakin, toinen käsi selän takana, alaspäin tuomiorovastin taloon.
— Taistelua jatketaan, toisti Pietari yksin jäätyään. — Vielä olen mukana minäkin, enkä ole yksin!
Hannuksen kiihkoinen uhkaus ei saanut hämmennetyksi Pietarin tänään taas rohkeaa ja toivorikasta mieltä. Hänen korviinsa oli rovastin intohimoisten sanojen takaa kajahtanut jotakin onttoa, — ikäänkuin tuo aina varma Hannus Pietarinpoika ei oikein olisi uskonut omaan uhkaukseensa. Hänet hämmensi ilmeisesti tuo nuori, innokas teiniparvi, joka nyt juuri viritti virren kääntyessään kommuunin portista… Sitä kuuntelemaan pysähtyi tuomiorovasti vieläkin tuokioksi, mutta painui sitten äkkiä suureen pappilaansa.
— Ah, sinä pelkäät nuorta apujoukkoani, huudahti silloin harvakseen astuva, sairas mies. — Niin, epäilemättä tunnet jo sinäkin, Hannus, sielussasi, että tuo joukkoni on voittava!