Pietari Särkilahden mieleen oli siitä ovenaukeamasta tulvannut raikas, virkistävä toivo, joka kirkasti hänen mietteitään, kun hän verkkaisin askelin, heikkoa rintaansa säästääkseen, asteli sakastista Kirkkokadulle. Hetkeksi pysähtyi hän kirkon edustaiselle Unikankarin loivalle rinteelle, sillä ensimäiset teiniparvet tulvahtivat juuri ulos kirkon suuresta pääovesta niin sakeina parvina, että ne aivan sulkivat tien. Hänen veljensä Paavali juoksi siihen häntä tervehtimään, vielä kuumenneena äsken päättyneen juhlamessun vaikutuksesta.
— Näin tahdon minäkin kerran messuta ja saarnata, huudahti poika säteilevin silmin.
— Sielusi tuntee jo, mihin me pyrimme, vastasi Pietari iloisena. —
Mutta mihin nyt noin joukolla kiirehditte?
— Kommuuniin, siellä on meillä erojuhla vihityille. Tulethan mukaan,
Pietari?
— Tulen, jos tahdotte…
Paavali juoksi takaisin toveriensa luo ja samassa pysähtyi sakastista varmana astuva tuomiorovastikin odottamaan poikajoukon menoa. Niitä lappoi yhä kirkosta parvi toisensa perästä, — Hannus näytti vallan tuskaisena katsovan, että eikö se lopukaan tuo jono, — jono, josta hän ei enää odottanut mitään hyvää. Niitä tuli vieläkin — onpa sinne kouluun nyt koottukin kokonainen sotajoukko! Ja se on ollut vuosikausia luterilaisen lahkon johdettavana, — varomatonta, varomatonta se on ollut…!
Hannus puisteli päätään poikaparvea katsellessaan. Mutta samassa hän huomasi seisovansa aivan Pietari Särkilahden vieressä…, säpsähti hiukan, mutta rupesi heti juttelemaan äskeisellä rauhallisella ja kylmällä äänellään:
— Oivalsin kyllä äsken kirkossa, miten te, mestari, arvelette luovanne tänne suomalaisen kirkon…, suomenkielisen…
— Niin, tuossa kulkee apujoukkoni, vastasi Pietari, rintansa riemua salaamatta. — Sen avulla on se tapahtuva!
Tuomiorovasti seisoi hetken ikäänkuin jotakin pureskellen ja jatkoi sitten tyynesti: