Mutta hän ei löytänyt mitään ilkkumista Pietari Särkilahden katseesta. Hievahtamatta pysyi se kiintyneenä saarnastuolin alla seisovaan sankkaan teiniparveen, joka hehkuvin kasvoin seurasi saarnaajan jokaista liikettä. Tuo rintama nosti nyt riemun Pietarin rintaan, ja kyynelet hänen silmiinsä. Siinä se oli hänen apujoukkonsa! Olihan hän aina juuri tuosta tarhasta odottanut tukeaan ja tulevaisuuttaan, siksipä hän juuri siihen oli valanut parhaan innostuksensa. Mutta sittenkin: tänään esiintyi hänestä tuo rintama tuomiokirkossa paljon kypsempänä ja voimakkaampana kuin koskaan koulussa… Hän kuvitteli usein vielä nuo rakkaat teininsä pikkupojiksi, joita on ohjattava joka askelella ja joilla on pitkä taival omalle työvainiolleen, — nyt heistä jo ensimäiset kulkivat kyntömiehinä ja toiset olivat kasvaneet ja varttuneet melkein hänen huomaamattaan…! Juuri noista kasvoista kuvastui se oikea luottamus ja rakkaus työhön, jota hän niin usein kaipasi vanhemmissa pappiskannattajissaan, jopa lähimmissä apulaisissaankin…
— Siinä on apujoukkoni! toisti hän rohkeasti itsekseen. — Tuo rintama se valloittaa Suomen!
Hänen valoisa katseensa siirtyi pojasta poikaan. Olihan siellä joukossa laiskoja ja lahjattomiakin…, tuo harjastukka käyttää kai pienen leiviskänsä jossakin kaukaisessa sydänmaan pitäjässä, opettaen kykynsä mukaan rahvaalle uskonopin ensi alkeita, joita vailla se todellisuudessa vielä on. Mutta tuo viereinen sinimekko kelpaa jo ehkä kerran jollekin vaikuttavammallekin paikalle, — heissä on kummassakin puhtaan opin siemen itämässä! Pitkäksi aikaa pysähtyi Pietarin katse teinijoukon laidassa seisovaan hoikkaan, kalpeaan, noin kuustoistavuotiseen poikaan. Tämän laihat kasvot olivat vakavat ja rauhalliset, mutta hänen katseensa oli kuin janoovan, — hän näytti sieluunsa nielevän nuoren saarnaajan jokaisen sanan. Silta, joka istui Pietarin vieressä, seurasi ystävänsä iloista katsetta ja jäi hänkin tuota outoa teiniä tuijottamaan. Saarnan loputtua hän Pietarilta kysyi:
— Mistä se on tuo tyynikasvoinen keltatukka, en ole häntä täällä ennen nähnyt?
— Vasta äsken hän onkin tullut kouluumme Viipurista, vastasi Pietari vilkkaasti. — Hän on sieltä mestari Johannes Erasmonpojan oppilaita, toi hyvät suositukset tullessaan. Monta päivää en ole tätä teiniä vielä opettanut, mutta palavan sielun olen hänestä jo löytänyt.
— Mikä on hänen nimensä?
— Mikael. Hän on maalaispoika, itse on hän ottanut "Agricolan" teininimekseen…
— Näetkö, kuinka hänen kalpeat huulensa elävät, kuin toistaakseen saarnaajan sanoja, ihasteli Silta. — Siitä pojasta kasvaa vielä jotakin!
— Siksi sitä vesaa onkin vaalittava, — muista se, Silta, silloinkin, kun minä olen poissa…
Vihkiäiset olivat päättyneet. Esipapit ja kanungit riisuivat hiljaa supatellen sakastissa juhlapukunsa, innostuneiden teinien jäädessä vielä hetkeksi kirkkoon tulikokeensa läpikäyneitä tovereitaan puhuttelemaan. Pitkiin aikoihin ei oltu pappisvihkiäisiä Turussa pidetty, ja ne jättivät nyt syvän vaikutuksen sekä koululaisiin että prelaatteihin. Heistä tuntui, kuin olisi tänään kirkossa tapahtunut jotakin aivan erikoista, kuin olisi siellä nyt auennut joku ennen suljettu ovi, eivätkä he kaikki olleet selvillä siitä, olisiko se ollut avattava vai eikö…