— Kunhan se ei tekisi sitä liian myöhään, — mutta ehkäpä ei ole siitäkään enää vaaraa.
Hannus kuiskasi viimeiset sanansa purevalla ivalla, nousten samalla Pietarin viereisestä tuolista. Vastavihityt papit olivat jo pukeutuneet messupaitoihinsa ja palanneet kirkkoon. Keskustelun täytyi katketa. Se oli ollut sävyltään rauhallista, mutta lopulta se kuitenkin taas oli kärjistynyt; sekä Hannus että Pietari tunsivat taas verensä kuumenneen, he tunsivat nyt, niinkuin aina yhteen joutuessaan, seisovansa jyrkästi vastakkain, kuin eri navoilla. Ja kanungit, jotka nyt sakastista hiipivät paikoilleen kuuntelemaan vastavihityn papin ensimäistä messua, näkivät säkeniä välähtävän heidän jäähyväiskatseistaan.
Nuori pappi esitti alttarilta latinaisen messun selvästi ja hartaasti vuosisatain pyhittämään tapaan. Kun hän oli osansa suorittanut, astui toinen jatkamaan. Tuttu oli taaskin messun sävel, menot ja temput olivat tutut nekin, mutta siinä oli sittenkin jotakin outoa ja merkillistä…
— Mikä siinä niin kummalta tuntuu? kysyivät prelaatit itseltään ja katselivat ihmetellen ympärilleen. Vasta vähitellen se heille selvisi: Sanat ovat oudot, ne eivät ole nuo vuosisatain varrella kiteytyneet, — nehän eivät ole latinaa! Mitä kaikkien pyhien nimessä tuo poika sanelee, — sehän on suomea, rahvaan kieltä! Nyt vasta he ymmärsivät säkeen toisensa perästä.
— Messuaa suomeksi! Onko se luvallista, onko tuo ollenkaan jumalansanaa! niin kuiskailivat prelaatit tuolista toiseen.
— Sallittu kuuluu nyt olevan kansankielinen jumalanpalvelus, mutta raakaa se on ja rumaa…
— Sehän loukkaa hartautta!
Sen vaikutuksen teki esipappeihin tuo ensimäinen suomalainen messu, ja yksinpä kuuntelevasta kansastakin se tuntui oudolta. Nuoreen pappiin kohdistivat prelaatit ensiksi moittivat katseensa, mutta käänsivät ne sitten Pietari Särkilahteen päin. Sillä hänhän oli yhdessä oppilaittensa kanssa kääntänyt koulussa suomeksi tärkeimmät rukoukset ja opettanut teinejä niitä messussa käyttämään latinankielen ohessa. Mutta Pietarista itsestään kajahti kansankieli alttarilta kauniilta, eikä hän senvuoksi hätääntynyt noista moittivista katseista. Varmasti hän uskoi, että suomenkieliseen messuun piankin totutaan, — sittenpä sanankuulijatkin siitä jotakin ymmärtävät.
Mutta tulipa hämmästyneille prelaateille pian uusikin yllätys. Messun päätyttyä nousi vastavihityistä viimeinen pitämään suomenkielisen saarnan, niinkuin jo tavaksi oli tullut. Mutta mitä se puhui tuo poika? Sehän on ilmeistä Särkilahden oppia, niinkuin hänen suustaan lähtenyttä. Samat ryntäykset pyhimyspalvelusta ja kirkon kuollutta komeilua vastaan, — voimakkaita, selviä sanoja nuorekkaan, ilmeisesti itsetietoisen innostuksen lennättäminä… Siksipä ne vaikuttivatkin ihmeellisesti sytyttävinä ja herättävinä koko kirkkoyleisöön.
Tuomiorovasti nojausi tuon lyhyen saarnan aikana vuoroin oikeaan, vuoroin vasempaan kyynärpäähänsä ja vilkaisi usein salavihkaa Särkilahteen päin, ikäänkuin epäillen tämän katseesta nyt löytävänsä voitonriemuista, ehkä ilkahtavaakin ilmettä. Sillä nuo nuoret papit olivat esiintymisellään yhtäkkiä melkoisesti horjuttaneet sitä varmuutta, jolla Hannus juuri äsken oli Pietaria puhutellut. Tuon nuoren saarnaajan into tarttui kieltämättä kuulijoihin, — nyt tuomiorovasti käsitti, mihin Pietari uskonsa perusti, ja hän tunsi itsensä levottomaksi.