— Juuri niin. Te rynnistitte hurjasti, maisteri, aiheutitte selkkauksia, tärvelitte terveytenne, nyt käsitätte jo, kuinka turhaa se oli. Perässänne juoksi kourantäysi turkulaisia, jotka eivät tiedä mitä tahtovat, ja nuo apulaisenne…, no, ovathan he kunnon miehiä, vaikkeivät reformaattoreita… Ei, vuosisatain muurit eivät niinkään murene. Varmin on rauhallinen kehitys vanhalla pohjalla, silloin säilyy kirkkomme särkymättä… ja säilyy riippumattomana, suomalaisena kirkkona.
Tuomiorovasti, joka tarinoidessaan oli seisonut ääneti kuuntelevan Pietarin edessä, istahti nyt tuttavallisesti viereiseen, tyhjään tuoliin, laski äänensä matalammaksi ja virkkoi kuin isällisesti:
— Muistatteko, mestari Pietari, sen päivän koulutuvassa, jolloin näistä asioista ensi kerran puhuimme?
— Muistan kyllä.
— Varoitin teitä. Huomautin, että paavillinen esivalta, ollen kaukana, jättää kunkin maan kirkolle laajan vapauden elää omaa kansallista elämätään. Teidän oppinne on sitävastoin jo muissa maissa vienyt kirkon, ja veisi kyllä täälläkin, maallisen vallan orjuuteen. Tämä suomalainen kirkko on teillekin rakas, sen tiedän; kenties nyt myönnätte, että uudistusliikkeenne olisi helposti voinut uhrata sen vähäisen omintakeisuuden, mikä meille on täällä kehittynyt.
Pietari oli antanut tuomiorovastin, joka näytti nauttivan omain päätelmäinsä terävyydestä ja oman äänensä holhoovasta sävystä, puhua keskeyttämättä. Häntä huvitti kuulla Hannuksen kerran taas esittävän kirkollisia tuumiaan, eikä hän välittänyt tämän loukkaavista sutkauksistakaan. Nyt vasta Pietari lausui lyhyesti ja varmasti:
— Työmme tarkoittaa ihmistä kieleen ja kansaan katsomatta. Mutta suomalaisemmaksikin tulee Suomen luterilainen kirkko kuin paavillinen.
Tuomiorovasti nyrpisti hieman kulmakarvojaan:
— Te olette liian varma väitteissänne, mestari! Olisin kuitenkin luullut kokemuksen jo teille, Suomen miehelle, jotakin opettaneen…
— On se opettanutkin. Mutta kenties tukee kokemus vielä minun väitettäni.