Muutamia päiviä myöhemmin tapasi Pietari Särkilahti ensi kerran
Ruotsista palattuaan tuomiorovasti Hannus Pietarinpojan.
Oli pyhän Perttulin päivä, ja tuomiokirkossa vihittiin silloin juhlallisesti papeiksi ensimäiset niistä teineistä, jotka Pietari oli koulunsa läpi opastanut. Kirkon etualan ja pääalttarin edustan täyttivät nuoret teinit, vihittäväin toverit, ja näitä vastapäätä istuivat korkeakuorissa, arvojärjestyksen mukaan kehään asetetuissa tuoleissa, prelaatit ja kanungit. Korkeat virkalakit päässään ja vyöllään värikkäät nauhavyöt, joihin oli mitattu pyhän haudan pituus, istuivat he siinä vakavina ja liikahtamatta kuin pitkäliepeisiin kaapuihin puetut patsaat. He kuuntelivat vihkimistä, jonka isä Vincentius toimitti pääalttarilta. Sen alttarin eteen olivat polvistuneet ne neljä nuorukaista, jotka äsken piispantutkinnossa olivat tietojensa, tapojensa ja syntyperänsä puolesta hyväksytyt papilliseen toimeen.
Kirkon täytti raskas suitsutuksen tuoksu, ja parvelta kajahti kuorolaulajain kirkas virsi. Pietari Särkilahti lepäsi nojatuolissaan ja katseli lämpöisin mielin noita rakkaita oppilaitaan, työnsä ensimäisiä kypsyneitä hedelmiä, joiden kehityksen hän oli ohjannut ja jotka nyt kirkkain, hartain katsein vastaanottivat siunauksen vastaiseen, korkeaan tehtäväänsä.
Virsi vaimeni, vihkipiispa astui alas alttarilta toimituksensa lopetettuaan; jäljellä oli juhlamenoista vain se osa, jossa vastavihityt ensi kerran saivat pappeina suorittaa jumalanpalveluksen. Teinien nuori lauma onnitteli alttarin edessä vihittyjä tovereitaan, ja korkeakuorissa liikahtivat pitkäliepeiset patsaat. Silloin astui tuomiorovastikin alas esimiehentuolistaan ja käveli verkalleen äsken matkalta palannutta Pietaria tervehtimään. Hän tuli hiljaa ja rauhallisesti kuin työtoverinsa luo ainakin kyselemään matkakuulumisia, — viisaana miehenä ei hän ollut alunpitäenkään ollut tietävinään piispanistuimelta putoamisestaan.
— Kuningas on varovainen ja taitava, niinkuin valtiomiehen tuleekin, virkkoi hän Särkilahdelle, ikäänkuin tappionkärsinyttä lohduttaen. — Hän ei salaa suosivansa tavallaan uutta oppianne, mutta kuitenkin tahtoo hän pysyä vanhalla, koetellulla pohjalla. Siten on hän nyt valinnut meille vanhan suunnan miehistä piispan, jota me kaikki luonnollisesti tulemme esimiehenämme tottelemaan.
— Luonnollisesti, vastasi Pietari vielä täysin oivaltamatta, mitä tämä tuomiorovastin hyvänsävyinen tervehdys oikein merkitsi.
— Se minua ilahduttaa. Olette, mestari Pietari, siis tekin vihdoin nyt Tukholman-matkallanne huomanneet tämän kannan parhaaksi — kerrotaan teidän juuri ehdottaneen isä Marttia piispaksemme.
— Luen sen mielelläni ansiokseni, vastasi Pietari, oivaltaen vähitellen Hannuksen viittailevan, että hän muka oli peräytynyt entiseltä kumouskannaltaan. Ja uteliaana hän kuunteli, kun tuomiorovasti edelleen jatkoi:
— Eikö totta, taas valkenee kirkollemme rauhan päivä. Mikäli aika ja tarve vaatii, ryhdytään tietysti täälläkin uudistuksiin, niinkuin niitä jo on alulle pantukin. Koetamme nyt vain yhdessä uuden piispan kanssa hioa Westeroosin liian jyrkkäin päätösten särmiä, niin että työ voisi tasaisesti jatkua.
Pietari ei vastannut, vaan hymähti muistaessaan, että hiljaiseen raivaustyöhönhän hänkin oli ystäviään neuvonut. Mutta Hannus jatkoi, ikäänkuin Pietari olisi häneen täysin yhtynyt: