— Mikä vei luontosi, Pietari, kyseli Erik Skalm hönisten jo hienossa hiprakassa. — Piispanvirka oli sinulla jo miltei kourassasi, ja sinä viskasit sen pois kuin homehtuneen sämpylän.
— Työni ei tarkoita niitä sämpylöitä, vastasi Pietari, hilliten nousevaa suuttumustaan.
— No niin, se olkoon oma asiasi, virkkoi lankomies ja jatkoi kuiskaten: — Mutta emmehän toki saa hylätä kaikkia uuden liikkeen etuja. Herrainpäiväin päätöksen nojalla ovat täällä jo monet ruvenneet peruuttamaan vanhoja sukutilojaan kirkolta; nyt täytyy meidänkin pelastaa enemmän kuin se mitätön Tammisto…
— Mitä tämä sinuun kuuluu, sähähti Pietari ensi silmänräpäyksessä vallan hämmästyen.
— Ka, Särkilahden sukuunhan minäkin kuulun, olenhan sisaresi kanssa naimisissa. Jaetaan tasan…
Pietari ojentausi jo suoraksi, vastatakseen kerrankin kyllin terävästi tuolle ahnehtivalle sukulaiselleen. Mutta rintaan pisti…, hän taltutti liikkeensä, ja hänen mielensä painui samalla yhä matalammaksi. Tämän verran ovat siis jo porvaritkin oppineet uudistusliikkeestä; siinä on heille uskonpuhdistusta…! Ja keneltä ovat he tämän rahtusen oppineet…? Pietari nieleskeli raskaasti suruaan ja suuttumustaan, kääntyi sitten sanaakaan vastaamatta selin salaperäisesti kuiskivaan mammonanorjaan ja lähti yksin kävelemään rantaan päin.
Ei, ei, hänellä ei ollut oikeutta riehahtaa eikä kiivastua, hänen täytyi sulattaa kaikki tuo tietämättömyys ja viheliäisyys. Rintaa poltteli, kumarassa täytyi kävellä. Henki oli hänellä vielä voimakas ja tulinen ja tahto oli luja…, hänen teki nytkin mielensä palata tuonne valoisaan juhlatupaan, puhua noille tuttavilleen, apulaisilleen ja porvareille, selittää, herättää, sytyttää… Hän jo pysähtyikin, hänen lihaksensa pullistuivat ja varsi oikeni, — mutta samassa oli hänen taas kyyristyttävä kokoon. Heikko ruumis ei kestänyt hengen innostumista…
— Hillitymmin, hiljaisemmin, siten saan ehkä vielä jonkun aikaa tehdä pientä siemennystyötäni, puheli hän ryiskellen itsekseen. — Miksikä enää kiivailisin! Huomenna aloitan taas työni koulussa ja kirkossa rauhallisesti, riehahtamatta ja kiitollisena jokaisesta päivästä, jonka vielä saan pystyssä käydä ja työtäni tehdä…
Niin hän hoki itsekseen, astellessaan kumarana ja varovaisin askelin hämärää rantapolkua venhevalkamaan päin.
* * * * *