— Eteenpäin toki oireet tähtäävät, myönsi jo Jaakkokin, käyden taas sovittelemaan äskeisiä, särkyneitä suunnitelmiaan ikävästi muuttuneeseen, mutta ehkäpä sittenkin vielä siedettävään asemaan. Ja Silta kääntyi Särkilahden puoleen, ikäänkuin lohduttaakseen surulliseksi käynyttä ystäväänsä ja kertoi, siirtääkseen samalla keskustelun vähän toisaalle:
— Jotakin olemme toki mekin toimittaneet täällä poissaolosi aikana. Kapituli on mestari Gasparuksen jälkeen valinnut sinut arkkiteiniksi, — tarkoituksemme oli siten tasoittaa tiesi piispaksi!
— Ja sen vaalin toki kuningaskin vahvistanee, vaikka olisit kuinka huonon käsityksen itsestäsi hänelle antanut, arveli Karpalainen.
— Eipä tiedä, vastasi Pietari mietteistään heräten. — Minä ehdotin hänelle toista miestä tähän virkaan…
— Ketä? kysyi Silta, ja Jaakkokin terästi taas korvansa, sillä hänessä syttyi toivo, että ehkäpä hän nyt sittenkin oli päässyt askelen eteenpäin hierarkisella asteikolla. Mutta ei…, Särkilahti kuului vastaavan:
— Sinua, Pietari Silta…
— Kummanko nyt kuningas vahvistaa, uteli Jaakko innostuneena, koettaen siten salata oman, uuden pettymyksensä.
— Aikanaan kai se nähdään, vastasi Pietari väsyneesti. — Kylliksi on meillä prelaatinainesta, jos vain siitä lie kysymys…
Pietari oli todellakin väsynyt. Nämä pidot pöytäpuheineen häntä jo rasittivat. Noiden hyvien ja hyväätarkoittavain ystäväin ahtaat ajatuspiirit, toivomukset ja pettymykset, nuo ainaiset, matalat kilpailut virkapaikoista ja kirkollisesta vallasta, ne olivat taas painaneet murheelliseksi hänen mielensä. Saattoihan hänkin olla iloinen iloisten joukossa, ja ihmisten pienet arkiriennot, ilot ja surut, hän yleensä hyvin ymmärsi, — mutta tänään tuntui kaikki hänestä niin toivottomalta. Oliko todella tuo pintapuolinen käsitys uskonpuhdistuksen merkityksestä hänen tähänastisen työnsä ainoa tulos…, noin valtavako on se itsekäs, voitonhimoinen ajanhenki, jonka alkujaan oli synnyttänyt katoolisen kirkon ahnehtiminen, mutta joka nyt näkyi periytyneen uskonpuhdistuksen miehiinkin? Näin hän itseltään melkein tuskalla kysyi, ja hänen sydämensä valtasi epäilys, oliko hänellä enää voimaa juurruttaa ympäristöönsä ja apulaisiinsa oikeampaa, syvempää käsitystä uskonpuhdistuksen tehtävistä…
Raukeana ja raskain mielin hiipi Pietari juhlahuoneesta ulos pihalle. Hänen täytyi saada ilmaa hengittääkseen, sillä hänen rinnassaan tuntui taas tuota vanhaa ahdistusta. Ja hän aikoi siinä vilvoitellessaan kävellä rantaan, lähettääkseen jossakin Taivassalon venheessä perheelleen viestin paluustaan. Mutta kun hän hetkisen seisoi huokaisten hämärtyvällä pihalla, saapui hänen lankomiehensä ulos valoisasta tuvasta häntä tuttavallisesti puhuttelemaan.