— Sinusta kulki ajatukseni Sigtunaan. Neuvottelin mestari Olavin kanssa, — hänkin muisti hiljaisen, suomalaisen munkin, jonka olimme tavanneet Wittenbergissä ja jonka olimme huomanneet ajatelleen katoolisen kirkon rappeutumista ja uudistamista paljon syvemmin kuin me nuoret…
— Lukeutuiko Skytte siellä meikäläisiin? uteli Jaakko sangen epäilevänä.
— Hiljainen munkki hävisi Wittenbergistä pois jo samoihin aikoihin kuin Luther naulasi julki väitteensä, kertoi Pietari edelleen, vastaamatta suoraan Jaakon kysymykseen. — Eikä hänestä ole sen jälkeen paljoa kuultu. Mutta mestari Olavi kehoitti minua matkustamaan Sigtunaan. Sen tein, puhuttelin vanhusta kauan, ja kiitin lopuksi Jumalaa siitä, että hänen luokseen olin tullut. Vanhus oli itse valmis jättämään rauhanmajansa, palatakseen kotimaansa kirkkoa palvelemaan, — sen viestin vein ilolla kuninkaalle.
Pietarin varma vakaumus rauhoitti mieliä ruokapöydässä, jossa tarina aterian varrella taas lähti liukkaammin liikkumaan. Mutta Pietari huomasi edelleen, ettei tapahtunut ratkaisu hänen ystäviään innostanut, ja hän kuuli Jaakon sangen äänekkäästi lausuvan purevia arveluitaan siitä, miksi tuo 70-vuotias luostarinmies oli niin hanakka rupeamaan Suomeen piispaksi: luostarilaitos kallistuu häviötään kohti, hiiret pakenevat hukkuvasta laivasta…, ja kuningas, joka himoitsee luostarien tiluksia, lähettää niistä kernaasti johtomiehet pois, päästäkseen itse niiden isännäksi. Lohdutuksena piti Jaakko vain sitä, että tuo paavillinen priori oli niin vanha eikä toki voine kauankaan hidastaa uskonpuhdistuksen edistymistä Suomessa. Ja Pietarille viinimaljaansa kohauttaen lisäsi hän hymähtäen:
— Terve, Pietari! Äkkinäinen olet kuninkaissa liikkumaan, mutta hullumminkin olisi voinut käydä, kun et nousuajan tarpeita ehtinyt muistamaan.
— Niitäpä juuri muistin, vastasi Pietari melkein kiivastuen. — Näin matkallani, mihin pelkkä ulkonainen opinuudistus vie: Kylmiksi se jättää sekä pappien että kansan sydämet. Ja täällä Suomessa olemme me vasta huutavan ääniä korvessa, edessä on vielä koko työ, ja sitä varten tarvitaan rauhan aikaa. Siksi toivon, päinvastoin kuin sinä, Jaakko, että Martti Skytten aika Suomessa ei jäisi lyhyeksi…
Pietarin kalpeille poskille kohosi kiihtymyksen puna. Hän tunsi sen itse ja katkaisi alakuloisena puheensa. Selvästi hän huomasi, etteivät hänen ystävänsä taas häntä ymmärtäneet. Heidän mielialansa oli toinen, ja sen sävyyn osui Erik Skalm, kun hän hetken kuluttua, haihduttaakseen vieraistaan äskeisen painostuksen jäljet, esitti uuden piispan maljan:
— Uskokaamme, kuten lankomieheni, että ukosta tulee meille mallipiispa. Mieluummin olisimme tosin tänään kohdistaneet maljamme toisaalle uutta piispaa tervehtiäksemme. Mutta se nyt ei ollut sallittu, — teemme sen toivottavasti toisen kerran, jahka olemme kestäneet nämä katumuksen ja parannuksen vuodet. Siihen asti juokaamme vanhan Martti Skytten terveydeksi.
Naureskellen yhtyivät pöytävieraat tähän omituiseen tervehdykseen, joka tulevaisuuden toiveilla pyrki korvaamaan nykyhetken pettymyksen.
Martha-emäntä kantoi yhä uutta kysta pöytään, ja viinikannu teki yhä tiheämpiä kierroksia, keventäen ja rohkaisten mieliä. Olihan Särkilahden tuomissa uutisissa sentään parempiakin paloja, niin rupesivat tuumimaan totisina istuneet papit. Eihän toki Hannus Pietarinpojastakaan tullut piispaa, ja viittasivathan Ruotsin viimeaikaiset tapahtumat yleensä uudistusliikkeen voittoon. Syrjään oli siellä vetäytynyt katoolisten kilpi ja miekka, piispa Brask, suuttuneena Westeroosin valtiopäiväin päätöksistä ja huomattuaan toivottomaksi taistelunsa kuninkaan kirkollisia uudistuksia vastaan. Luterilaisia oli näihin asti yleensä sanottu kerettiläisiksi, — nyt oli se väite herrainpäiväin päätöksellä kumottu ja kirkoissa ja kouluissa oli käsketty opettaa puhdasta, evankeelista oppia.