— Onko se Kuusiston airut? kysyi piispa malttamatonna seuralaisiltaan.
— Ei, siinä näkyy tulevan herra Erik Fleming, vastattiin.
— Hänkin on siis jo lähtenyt Turusta!
Vankkaryhtinen soturi, turkulaisten suosikki ja toivo, nousikin kotvan kuluttua parin huovin seuraamana ravakasti törmälle ja kiirehti puurakennukseen, odottavain naistensa luo. Kohta sieltä palattuaan käski hän asepalvelijain viipymättä satuloida rouville ratsut. Heitä odottaessaan puhui hän alhaalta pihalta ylös piispalle.
— Isä, täällä ei ole sinullakaan nyt enää turvallinen olinpaikka.
Juutti on voitostaan juopuneena.
— Vihollinen on siis voittanut ja te peräydytte? kysyi piispa.
— Pakko on peräytyä ylivoiman alta, jotta taas toisen kerran voitaisiin taistella ja voittaa.
— Tanskalaisten käsiin jää siis jälleen onneton maamme, huoahti piispa raskaasti. — Ajaako vihollinen teitä takaa tännepäin?
— Ei ole tietoa, seuraako hän meitä vai toisia, jotka peräytyvät Kupittaan tietä, vai jääkö hän Turkua ryöstämään, kertoi Erik herra, lisäten: — Mutta jos junkkari Tuomas von Greendorp vain tietäisi meidän kahden täällä olevan, niin hän varmasti joukkoineen tänne hyökkäisi.
Piispa katsoi tutkivasti nuorta ylimystä ja virkkoi sitten: