— Te seuraatte minua. Hiippakuntaamme hallitaan sieltä, mihin me asetumme. Ja kirkkomme säilyy, niinkauan kuin sen pyhät reliikit, — ne ovat pelastetut!
Hän käänsi kookkaan ratsunsa poispäin. Tuo tukeva, pinnaltaan tyyni piispa oli nähtävästi sanoillaan koettanut rohkaista itseään ja seuralaisiaan. Mutta nuoret maisterit kuulivat, että tavallista varmuutta ei nyt soinut hänen äänessään ja he ymmärsivät, että hän, sen itse oivaltaen, niin äkkiä ohjasi ratsunsa aitojen väliselle, kapealle kujatielle, siten alottaen pakoretkensä.
Ääneti läksi Kurki-piispan seuruekin esimiehensä jälessä pitkänä jonona solumaan Koroisten pihalta. Se painui pimeään, pohjoiseen metsään ja siellä se pian kiirehti vauhtiaan, niinkuin pakotiellä ainakin.
Raskaalta tuntui se matka vanhasta piispasta, jonka näin täytyi väistyä valtansa keskuksesta. Mutta vielä raskaammalta se tuntui niistä nuorista papeista, jotka olivat palanneet kotimaahansa uuden, puhdistetun opin intoahehkuvina apostoleina paavillista kirkkoa ojentamaan, mutta jotka siinä nyt, työnsä alkuunkaan pääsemättä, kulkivat paavillisen piispan jälkijoukkona, tietämättä minne. He eivät nyt, niinkuin tavallisesti, voineet keskustelemallakaan toisiaan lohduttaa, ääneti he vain katselivat yönharmaata luontoa.
Ajettiin juuri Pyhän Maarian seurakunnan pimeään peittyvän kivikirkon ohi. Sen rappusilla seisoi surullista saattuetta katsellen omituinen olio: pitkätukkainen, liuhupartainen mies säkkimunkin harmajassa, repaleisessa viitassa. Kotvan hän katseli siinä suu auki, mutta rämäytti sitten raikuvan naurun, niin että kivinen kirkko yön hiljaisuudessa kaameasti kajahti.
— Piispahan siinä pakenee Turusta, hoki hän nauraessaan. — Eikä hän koskaan enää Turkuun palaa!
Hevoset korskahtivat sitä naurua säikähtäneinä tiepuoleen ja painuivat sitten juosten läheiseen lehtoon.
— Kuka se oli tuo heikkomielinen nauraja? kysyi Silta vesakkoon ehdittyään vierustoveriltaan.
— Sehän oli Suupalttu, mieronkiertäjä, maailmantietäjä, kuului vastaus. — Heikkomielinen kyllä, mutta hyviksi ilmoiksi hän ei koskaan naura…
Se näkyi olevan matkalaisten yleinen käsitys, sillä melkein joka hevosen selässä vaihdettiin nyt ohjakset vasempaan käteen oikeasta, joka kiireisesti teki ristinmerkin. Ja öisessä lehdossa kuuli Silta edestään ja jälestään pelokkaan, hartaan huokauksen: