— Mikäli ehdittiin, mutta paljo täytyi jättää, eikä kaikkia kiireessä löydettykään.
— Ettekö kyselleet kappalaiselta, tiukkasi piispa kiivastuneena. —
Hänhän tunsi talletuspaikat.
— Kappalaista ei näkynyt linnassa.
Piispa tarkasteli airutta kuin epäillen, hän ei näyttänyt tätä käsittävän.
— Mutta kalliimmat kirkon aarteet saitte toki laivaan? uteli hän edelleen.
— Niin sanoi mestari. Hän purjehti jo ulos merelle, pyrkiäkseen yöllä vihollislaivoja kiertäen pohjoiseen. Raumalla sanoi odottavansa teidän korkea-arvoisuuttanne.
Verkkasin, raskain askelin laskeutui piispavanhus, nämä viestit kuultuaan, alas hämärtyvälle pihalle. Kaikki keräytyivät hänen ympärilleen neuvottomin, hätäisin katsein, odotellen hänen ratkaisuaan. Hetkisen siinä piispakin seisoi ikäänkuin taistellen, mutta seuraavassa tuokiossa hän jo rupesi antamaan lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään, käskien kaikkien heti hankkiutua yölliselle matkalle.
— Siis pakoretkelle!
— Vihdoinkin!
Sitä käskyä ei tarvinnut saattueelle kahdesti toistaa; se oli, pelon valtaamana, sitä sanaa jo pelastuksenaan odottanut. Nopeasti riensivät kaikki illan pimeässä järjestymään entiseksi saattoseurueeksi. Saksanmaisterien pieni ryhmä vain pysyi vitkastellen koossa ja vihdoin sai nuori Jaakko esitetyksi enolleen heidän äskeisen, yhteisen toivomuksensa. Arvid Kurki katseli tuokion lemmikkipoikaansa, katseli hänen vakavia, päättävännäköisiä tovereitaan, mutta nousi sitten sanaa puhumatta ratsunsa selkään, jonka henkivartija hänelle siihen talutti. Ja vasta satulasta hän harvakseen saneli: