— Tuskinpa vihollinenkaan meistä välittäisi, köyhistä saarnamiehistä, lausui Siltakin innostuen.
— Toisenlaiseen taisteluun tänne palasimme, huoahti Särkilahti. — Mutta ehkä tästä meille tarjoutuukin työmme lähtökohta. Yrittäkäämme, ilmoittakaamme piispalle toivomme…
Hän lähti jo Jaakko Kurjen kanssa nousemaan vallin harjalle piispan luo. Mutta siellä katkasi heidän retkensä kaikkien huomion kiintyminen ratsastajaan, joka täyttä neliä lasketti joenvartta alaspäin Koroisiin. Piispan tyyneenkylmiltä kasvoiltakin kuvastui pingoitettua jännitystä, sillä kaikki tunsivat jo ratsastajan dekaanon mukana Kuusistoon lähteneeksi huoviksi, — miehen oli vain, vihollista välttääkseen, täytynyt ajaa pitkät kierrokset Viljasuon ympäri, ja siksi oli hän viipynyt.
Piispa laskeutui vallille nousseiden ohi puolitiehen alas linnanraunioilta ja uteli kärsimättömänä airueelta:
— Palaatko yksin, missä dekanus?
— Hän nousi Kuusiston rannassa piispanlaivaan.
— Siis ei linnamme kestä?
— Siellä ei ole miehistöä, ei tykkejä. Ja vihollisten aluksia purjehtii jo salmessa.
Piispa hengähti raskaasti, ikäänkuin olisi hän tuntenut kohtalonsa ratkaistuksi. Mutta taas hän ojentausi ruhtinaalliseen arvokkuuteensa ja tutki rauhallisesti huohottavaa airutta:
— Saatiinko edes tavarat sälytetyiksi laivaan?