Erik Fleming huomasi samassa ratsut satuloiduksi ja lausui piispalle hyvästit. Hän oli lähdössä saattamaan nuoren vaimonsa siskoineen syrjään sodan jaloista Yläneen kartanoon, sieltä sitten itse kiirehtiäkseen Hämeenlinnaan, johon hänen veljensä Ivar ja Niilo Grabbe nyt juuri johtivat hänen peräytyvää sotaväkeänsä, — siellä oli suomalaisten joukkojen määrä yhtyä. Mutta vielä hyvästeltyään hän tuokioksi pysähtyi ja lausui piispalle vakavasti:
— Älä toivo, arvon isä, voivasi toisen kerran asettua voittavain tanskalaisten puolelle. Muistappas piispa Hemming Gaddia! Hän ajeli pari vuotta sitten täällä kuningas Kristianin asiamiehenä ja taivutteli puheillaan meitä juuttien puolelle, mutta kuitenkin hänet Kristianin käskystä hirtettiin Raaseporin valleille. Ja muista: Tanskalaisten voitto ei ole nyt pitkä, me palaamme kyllä Turkuun!
— Sitä toivokaamme. Pyhä äiti suojanasi, poikani!
Entistä levottomampana käveli piispa nyt nurmettuneella vallilla. Pihalla kuului joku pakolainen kertovan hätääntyneelle pappis- ja naisväelle, että viholliset jo ryöstävät Turkua ja että he ovat saartaneet panttivangikseen arkkipresbyteerinkin — eivät säästä pappeja eikä maallikoita! Ja taas sieltä kyseltiin, miksei jo lähdetä pakosalle. Mutta piispa viipyi vain raunioilla, kävellen yksin tasaista tahtiaan edestakaisin muurinharjalla. Joskus pysähtyi hän sentään melkein tuskallisella kuiskeella itsekseen lausumaan:
— Pakoonko…? Tuuliajolleko hylkäisi Kurki hiippakuntansa?
Kirkkonsa vihollisten jalkoihin — ei, ei…!
— Siinä hän on oikeassa, virkahti tuon kuiskeen kuullessaan Pietari Särkilahti tovereilleen, joiden seurassa hän odotellen oli istahtanut suistuneen vallin rinteelle. He olivat päiväkauden vielä suuremmalla jännityksellä kuin piispan muu saattue seuranneet Koroisista tapausten menoa, oivaltaen hyvin niiden vaikutuksen heidän suuriin toivoihinsa ja alotettaviin toimiinsa. Piispan käskystä olivat he pysyneet hänen matkuessaan, mutta levottomina he olivat toisiltaan kysyneet: minne asti, kuinka kauan? — Nyt, jos koskaan olisi kirkon paimenten pysyttävä laumansa luona, sitä hädässä avustaen ja rohkaisten, lisäsi Pietari.
— Mutta jospa Kuusistokin menee ja piispa vangitaan…? epäili Silta tapansa mukaan.
— Kaiken uhalla, intti Pietari. — Miksi on papeista tehty ruhtinaita, heidänhän tulisi olla vain paimenia.
Vallitsi hetken äänettömyys vallin rinteellä niinkuin sen harjallakin. Vihdoin virkkoi kuumaverinen Jaakko Kurki:
— Jääkäämme me tänne paimeniksi, saarnatkaamme sorretuille valloittajista välittämättä!