— Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. — Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.
— Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? — ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. — Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.
— Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!
— Kuinka pitkälle, — oh, me olemme kuin vangit…!
Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. — Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito levon jälkeen iloisina ja verevinä nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.
— Katso, — kuiskasi Silta, — katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.
— Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti selibaattisääntöön, vastasi Särkilahti säälien. — Liekki vetää kärpäsparkaa!
— Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluista.
— Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.
— Katso, liekki jo nykäsi…!