Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteen yli toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.
— Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajuutan kupeella. — Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut… Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa ja lähteä Viaisiin maamyyräksi.
Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "kompaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:
— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!
Nuori Kurki vastasi hilpeästi:
— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.
— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.
— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:
— Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…
Nuori, harteikas, pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä, tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään kaiteen luona kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.