— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosi väitteensä: — Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta…
Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:
— Sinä pidät toveristani…, ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?
Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut…, ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:
— Mutta hänhän on pappi…
— Juuri siksi kysyn: uskaltaisitko! Kuten olen sinulle kertonut, Saksassa ovat jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?
— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…
— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, — arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!
Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen, alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin aloteaijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen mieliä kahlehtiva valtansa…!
Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.