Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.
Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita; uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.
— Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.
— Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. — Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.
— Entä ukko? uteli Pietari.
— Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen…
— Siinä on totuutta, myönsi Pietari. — Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin. Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan…
— Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!
Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle kääntyi piispa yhtäkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:
— Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?