— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on työmaamme!
Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.
Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.
V. ENSIMMÄINEN SAARNA.
Vaivaloisesti helähti Turun tuomiokirkon tapulista sinne jätetty ainoa, pieni pitäjänkello raskaan, autereisen ilman lävitse autionnäköiseen kaupunkiin. Heinäkuun helle oli tänä tuulettomana sunnuntaina perin uuvuttava, painostaen niitä harvoja kirkkomiehiä, jotka talojen ja ranta-aittain hiiltyneiden raunioiden lomitse astelivat ruohoreunaista polkua pitkin Aningaisten puolelta kaupunkiin päin.
He olivat Puolalanmäen köyhiä pikkueläjiä. Mutta heidän joukossaan asteli kaupunkiin nyt maisteri Pietari Siltakin, hikoillen mustassa verkakauhtanassaan, jonka liepeet hän oli, niitä pölyltä suojellakseen, koonnut käsivarrelleen. Turulle ehdittyään pysähtyi hän tuokioksi pyyhkimään päätään ja katsahti surumielisesti turulle laskevain kapeiden rantakatujen suihin. Kuollutta oli sielläkin, ainoastaan joku yksinäinen kulkija näkyi liikkuvan noilla mutkaisilla kujilla.
— Eipä saa tapulinkello kokoon turkulaisia edes heidän mahtavan piispansa sielumessuunkaan, virkkoi hän perässään astuvalle mekkomiehelle, mutta lisäsi itse samassa: — Vaan mitenpä saisikaan, Turussahan ei ole väkeä…
Yksinäinen kello kilkatti edelleen ja pieni matkue jatkoi kulkuaan kuumuuttaan hehkuvain, tyhjäin kivipuotien ohitse Kirkkokadulle.
Nyt vasta, heinäkuussa 1523, pidettiin piispa Arvid Kurki-vainajalle hänen tuomiokirkossaan sielumessu, vaikka jo vuosi oli kulunut siitä, kun hän lähdettyään purjehtimaan Närpiön saaristosta oli hukkunut myrskyyn Ruotsin rannikolle laivoineen, seurueineen, aarteineen ja pyhäinjäännöksineen. Myöhään oli näinä levottomina sota-aikoina Turkuun saatu tietokin tuosta hirmuisesta haaksirikosta, ja niin lamassa oli maata kohdanneen hävityksen jälkeen koko Suomen kirkko, ettei mitään säädyllistä muistojuhlaa oltu näihin asti kyetty viettämään.
* * * * *