Se oli ollut raskas surun vuosi nimenomaan Turulle, joka lähinnä oli joutunut tanskalaisten ikeen alle. Sen väestö oli, paettuaan edellisenä keväänä kodeistaan metsiin ja maaseuduille Sören Norbyn hurjia merimiehiä ja Tuomas junkkarin kiukkuisaa kostoa, suvikauden pysynyt piilopaikoissaan. Ainoastaan pieni osa Turun asukkaita oli syksyksikään uskaltanut palata juuttien hallitsemaan kaupunkiin ja ryöstettyihin asuntoihinsa, pannakseen ne mitenkuten auttavaan talvikuntoon. Suuri osa porvareista pysytteli vieläkin, vierasten komentoa kammoksuen, sukulaisissaan ja tuttavissaan maaseudulla. Oli aina vain toivottu, että Ruotsista, jossa juuttien ies jo oli saatu murretuksi, vihdoinkin tulisi apua pelastamaan Suomikin vihollisten käsistä, ja sitä odottivat turkulaiset vieläkin. Mutta kesä oli kulumassa, eikä apua kuulunut.
Siitä keskustelivat nuo pienet, kirkkoon kävelevät parvet nytkin hiljaa ja varoskellen, vaijeten aina, milloin kulkivat tanskalaisten sotilasvahtien ohi.
— Ruotsin puolelle läksivät Fleming-veljeksetkin väkineen, jättäen meidät avuttomiksi. Ja sinne jäivät uuden kuninkaan luo. — Niin kuiskasi valitellen Sillan rinnalla asteleva sarkamekko porvari, joka kyllä ennen oli kulkenut hienoissakin veroissa, — nyt ei uskaltanut veroissa kulkea sekään, jolla niitä ehkä vielä olisi ollut.
— Niin, siellähän on jo huudettu uusi kuningas ja ruvettu taas elämään, säesti toinen seurueesta. — Mutta meidät he ovat kokonaan unhottaneet. Kuka tietää, tuleeko sieltä apua koskaan! Juuttien alle jäätiin!
— Niitä ei täällä enää vastustele kukaan muu kuin Niilo Grabbe saaristovenheillään, huoahti ensimmäinen mekkomies. Mutta jo lisäsi toinen alakuloisesti siihenkin:
— Niilo on uljas soturi, mutta eipä hänkään voi muuta kuin ärsyttää juutteja. He kostavat meille, siksi on koko eläminen lamassa!
Joka askeleella sen näki, että lamassa oli koko yhteiskunnan elämä. Täällä kaupunginpuolellakin, kirkkokorttelissa, joka toki oli tulelta säästynyt, olivat useimpain talojen ovet poissa ja aidat kumossa; ohdakkeet ja horsmat pensastivat seinänvierustoilla ja kodittomat koirat juoksentelivat autioissa asunnoissa. Lapsia ei leikkinyt asuttujenkaan talojen edustalla: harvalla pihamaalla kukkivat herneet tai humalat.
Yhtä lamassa kuin porvarillinen on kirkollinenkin elämä, ajatteli Silta, astuessaan noiden ennen rikkaiden, nyt autioiden, anetalojen ohi. Kurki-piispan mukana olivat hukkuneet paitsi tuomiokapitulin dekaanusta, maisteri Konradia, useat sen kanungeista ja monet pääkirkon papit. Toiset taas olivat pakosalla taikka panttivankeina Juutinmaalla, kuten arkkipresbyteri Arvid Lille. Vanha, rikas, mutta kivuloinen tuomiorovasti Jaakko Vennä piiloili yhä palkkapitäjässään, puuttumatta hiippakunnan hoitoon. Siten oli kirkollishallinnon jäsenistä, tuomiokapitulin prelaateista, Turussa ainoastaan arkkiteini Hannus Pietarinpoika, joka kuului Friskalan Flemingien vallassukuun ja joka liukkaana miehenä näkyi saaneen jonkinlaiset sopimukset aikaan tanskalaisten kanssa. Asuen komeassa Lehtisten kartanossaan hoiteli hän sieltä mitenkuten hiippakunnan välttämättömimpiä, juoksevia asioita.
Hänen toimestaan oli kevään kuluessa tuomiokirkko, jonka senkin juutit olivat ryöstäneet, saatu siksi auttavaan kuntoon, että vihdoin voitiin piispavainajalle pitää juhlallinen sielumessu. Ja kuitenkin esiintyi kirkko vielä ulkopinnaltaankin perin ränstyneen näköisenä. Sen raskaista rautaovista olivat juutit vieneet kallisarvoiset, hopeoidut ristikoristukset, pärettä oli monin paikoin rikottujen väri-ikkunain tilalla ja yksin katon kimaltavassa vaskipeitteessäkin oli pälviä, — ahnas voittaja oli sitäkin ruvennut kiskomaan irti, mutta näkyi siihen työhönsä toki kyllästyneen.
Mätäjärvestä Aurajokeen laskevan ojan eli "kroopin" partaalta katseli Silta kirkon rikkinäistä kattoa. Siihen ojan taa oli näet kirkkoonmenijöitä sittenkin kokoontunut pieni ruuhka. Sillä Kirkkokadun päästä "kroopin" yli vievä Pikkusilta oli nyt tulvan jäliltä korjaamatta ja ne hirret, joita oli puron yli portaaksi viskattu, olivat kapeat ja liukkaat kulkea, — siinä täytyi toisten toisiaan odottaa.