— Tuttavissani siellä kävin…, asun kuoripappien talossa kapitulin vieressä…
He olivat tarinoidessaan astuneet autioksi jääneen "leivättömäin pappien" yhteisasunnon ja tuomiorovastintalon ohi, sekä kirkkoa kiertäen joutuneet sakastin ovelle. Sillan oli kiirehdittävä sinne sisälle, hänen kun oli toimittava mukana juhlamessussa. Mutta vielä Pietari häntä tuokioksi pidätti kyselläkseen:
— Entä kärsivä veljemme Mikael?
— Olavin luostarissa hän on edelleen, katuu ja ruoskii itseään. Ei hän näyttäydy kenellekään, mutta hänellä on jo suuri hurskauden maine, — hänestä taitaakin nuoruudestaan huolimatta nyt tulla sinne priori.
— Niinkö kävi, huoahti Pietari raskaasti. — Olisipa hän seurannut minua retkilläni! Mutta sittenkin! Toivottomuus heitetään nyt pois, Silta, tiedäpäs se!
— Näen sen rohkeasta katseestasi, vastasi Silta, melkein kadehtien.
— Pian minusta kuulet taas. Minne menet kirkosta?
— Asuntooni kai.
— Käyn sinua siellä messun jälkeen tapaamassa. Ystävykset erosivat ja tuokion kuluttua rupesi kirkosta, jonka pääovelle Pietari astui, kuulumaan messun sävel. Ei sellaisen suuren, mahtavan juhlamessun, jommoisia tässä kirkossa usein ennen oli pidetty, kun prelaatit ja kanungit ja kymmenet muut messupapit ja vikariot sekä kuorilaulajain lukuiset laumat olivat juhlamenoissa mukana. Nyt oli pääalttarilla vain puolenkymmentä pappia eikä ollut lukkarilla mitään laulavaa teinijoukkoa johdettavanaan. Itse alttari, jonka peitoksi ei vielä oltu verkaa saatu hankituksi, oli alastoman näköinen; sen kalliit hopeaiset kalkit ja kynttiläjalat olivat poissa ja tinasta valettu kömpelö rasia, jossa Kristuksen ruumista säilytettiin, riippui nyt sillä paikalla, mistä ennen taidetekoinen, kirkonmuotoinen monstranssi oli kimaltanut. Samoin oli kirkko kokonaisuudessaankin kuin paljaaksi kynitty. Sen lukuisat sivukappelit, joissa ennen paloivat värikkäät tulet ja hohtivat hopeaiset muistokilvet, olivat nyt autiot ja pimeät ja pääkuorin alle koverrettu reliikkisäiliö ammotti aukinaisena ja tyhjänä. Yksin pyhältä Neitseeltäkin oli Lauritsan alttarilta viety hopeainen kruununsa ja huntunsa, ja sekin peräseinällä sijainnut korkea vaskitaulu, johon pyhän Henrikin ja pyhän Hemmingin elämäntyö oli kauniisti kuvattu, oli kiskottu pois. Ovensuussa töröttivät uhritukit, joilla siteinään oli ollut jykevät rautavanteet, kolokylkisinä ja vyöttöminä. Poissa olivat kattokruunutkin ja käryäviä talikynttilöitä paloi vain siellä täällä puisissa jalustoissa.
Messu loppui. Alttaripalvelija soitti entisen kirkasäänisen hopeakellon asemesta pientä lammastiukua ja arkkiteini Hannus Pietarinpoika nousi latinaksi lukemaan pitkää luetteloa piispa vainajan hyvistä töistä ja hänen hurskaasta, nuhteettomasta vaelluksestaan. Lopuksi hän suomeksikin lyhyesti kertoi piispan kuolemasta ja ilmoitti, että jahka hiippakuntalaisten hurskas mieli ja huolenpito sielujensa autuudesta tuottaa kirkolle tarpeeksi varoja, rakennetaan kirkkoon uusi kappeli Kurki-piispan muistolle. Siten, sanoi hän, korvataan se surkea häviö, jonka kirkko nyt on kärsinyt, kun sen kalliit pyhäinjäännöksetkin ovat ryöstetyt vieraille maille…