— Tarvitsin lohdutusta ja lähdin sitä hakemaan, kun en täällä kotona saanut mitään aikaan. — Pietari kertoi raskain mielin noista toivottomista ajoista, mutta samassa taas kirkastuivat hänen merimatkalla ahavoituneet kasvonsa, kun hän leikkisästi lisäsi: — Elinpä muutaman kuukauden merisissinäkin, ennenkuin pääsin Saksaan menevään laivaan. Mutta nyt olen täällä taas uudella innolla ja toivolla.
Hän kertoi vielä Sillalle, kuinka nopeasti uskonpuhdistusliike siellä syntymäsijoillaan laajenee ja voimistuu, kuinka nuoret, nerokkaat miehet Saksassa ovat ruvenneet Lutherin aatteita kannattamaan ja leimuavin kirjoituksin paavia vastaan taistelemaan.
Mutta Silta näytti kuuntelevan häntä vain puolella korvalla. Hän aavisti Pietarin paluun ennustavan jotakin muutosta ja iloitsi siitä. Mutta koettaessaan mielessään kuvitella uskonpuhdistustyön alottamista, josta tulija puhui, ei hän voinut siitä itselleen muodostaa mitään kuvaa. Niitä miettien hän kysyi:
— Yksinkö tulit?
— En tullut aivan yksinkään, vastasi Pietari vältellen ja kävi nyt vuorostaan kyselemään: — Mutta entä sinä, miten olet elänyt, mitä olet saanut täällä aikaan?
Alakuloisesti vastasi Silta:
— Mitäpä minä…, tänne olen jähmettynyt vanhoihin kaavoihin ja temppuihin. Pidän sielumessuja, luen vigilioita…
— Etkä sano ihmisille, että tämä on oikeastaan turhaa…
Luottamuksesi horjuu, — tuon kyllä tunnen!
— Anna sitä sinä minulle, yksin olen heikko.
— Koettakaamme taas yhdessä! virkkoi Pietari rohkaisten. — Tulet
Aningaisista, sielläkö asut?