— Hyvin hitaasti, kuten näet, — vaikeaksipa taitaa näissä oloissa vieläkin käydä se alku, vastasi Silta taasen synkistyen. Mutta hänen katseensa tuijotti yhä vielä kysyvänä Pietariin, hän ei ollut vieläkään oikein selvinnyt hämmästyksestään, vaan uteli: — Kuule, miksi sinä viime syksynä täältä kenellekään virkkamatta katosit? Minne sinä hävisit ja miten, — kerro!
Jo oli tullut keskustelevain pappienkin vuoro päästä hirsiportaan ylitse, ja ojantakaista, loivaa rinnettä noustessaan kertoi Pietari:
— Se on varsin lyhyt juttu. Kuten muistat, oli mielemme synkkä ja karvas, kun vuosi sitten palasimme Pohjanmaalta autioksi hävitettyyn Turkuun. Jaakko oli poissa, Mikko upottausi tuonne luostariin… Tyhjässä kaupungissa mellasti vieras väki. Ei ollut ketään, jolle puhua, ei mistään päässyt työn alkuun. Omaa rintaani rupesi riuduttamaan epäilys, — se riudutti samoin sinuakin…
— Muistan…, se raatelee minua yhä vieläkin, huoahti Silta.
— Sinä menit silloin kuoripapiksi hävitettyyn, tyhjään tuomiokirkkoon, minä kiertelin maaseudulla hakien ihmisiä ja olin toivottomuuteeni lannistua. Retkeilylläni tapasin vihdoin erään munkin, jonka seuraan lyöttäysin…
— Minkä munkin?
— Se oli tarkemmin katsottuna väärä munkki, — se oli Niilo Grabbe, joka köysimekkoisena kulki maissa vakoilemassa.
— Puhu hiljemmin, veljeni, se nimi vie täällä pian hirteen, vastasi
Silta.
— Senpä arvaan — juutit eivät Niiloa rakasta. Hän oli silloinkin äkkihyökkäyksellä hävittänyt koko parven rannikkoa ryösteleviä tanskalaisia, jotka lepäilivät muutamassa rantatalossa, ja oli nyt vaanimassa uutta saalista. Mutta hän olikin silloin saanut vihiä, että kokonainen tanskalainen laivasto oli hänen jälillään, — ei auttanut hänen muu kuin kiireimmän kautta purjehtia venheineen, miehistöineen pakoon Viron rannalle.
— Ja sinä lyöttäysit mukaan? kyseli Silta, ruveten jo ymmärtämään, miks'ei Pietarin matkasta kukaan ollut tiennyt mitään kertoa.