— Hirttikö heittiön, — roikkukoon syntiensä palkaksi!
Niin riemuili vahingoniloinen kultaseppä. Mutta eri tahoilta hänelle varotellen suihkastiin:
— Hiljemmin puhu! — Ja sarkamekko valitti alakuloisesti:
— Juuteilla on täällä kyllä toisia Tuomaita tilalla, jospa yhdestä päästiinkin.
Kiintyneinä näihin tarinoihinsa, joihin Turun harvoilla, vainotuilla porvareilla nykyisin harvoin oli tilaisuus, viipyivät he, päivän noustessa yhä korkeammalle, sen tuomiokirkon suuren siipirakennuksen, uuden kuorin, katveessa, jonka Kurki-piispa oli teettänyt hautuumaan puolelle. Uuteen kuoriin meni ovi suoraan hautuumaalta ja sen rappusilta kuuli Silta yhtäkkiä tarinan yli kohoavan saarnaäänen. Hän ei voinut ikkunastaan nähdä saarnaajaa, mutta hän tunsi heti tuon sointuvan äänen, joka vähitellen vahvistuen pani keskustelijat vaikenemaan. Hänellä vavahti sydän; hän terästi korvansa, kuullakseen puhujan jokaisen sanan.
Eihän tällainen ulkosaarna ollut turkulaisille outo, päinvastoin sekä papit että säkkimunkit ennenaikaan useinkin pitivät niitä, myöskin tällä samalla hautuumaalla, ja olihan Uxiden kuorin tilalla ennen ollut saarnastuolikin. Mutta puhujan ilmestyminen siihen näytti kuitenkin ällistyttävän porvarit. Mistä tuo outo mies nyt siihen tipahti…? Kuiskaillen he toisiltaan kyselivätkin:
— Kuka on tämä uusi pappi?
Hannu kultaseppä tunsi miehen ja kuiskaili tuttavilleen:
— Sehän on pormestarin, Niku-vainajan, poika. Johan hän takavuosina oli täällä kuoripappina.
Jo sen muisti Heikkikin, mutta hän ihmetteli: