— Siitä on jo kauan aikaa, missä on mies senjälkeen ollut?
— Ulkomailla kuuluu maisteriksi lukeneen, niin kerrottiin toissa keväänä, kun hän kotona kävi.
— Mutta kuulkaapa mitä juttua hän puhuu, huudahti sarkamekko. —
Merenpohjassako ovat pyhän Henrikin luut!
Niin todella kertoi tuo rappusille noussut, päivänpaahtama pappi. Tuomiokirkon pyhäinjäännökset olivat olleet Kurki-piispan laivassa hänen paetessaan ja hukkuivat hänen mukanaan. Mutta niiden mukana ei Suomen kirkko ole mennyt, lohdutti saarnamies, niitä luita ei, enempää kuin pyhän Olavin vaipanviipaleita, tarvitakaan autuuden tiellä. Nuo vainajat eivät, vaikka ovat olleet hurskaita ja hyviä ihmisiä, voi meitä kadotuksesta pelastaa, — huusi hän, — kuinka paljo rahoja ja lahjoja heidän kappeleihinsa kantanemmekin. Ainoastaan jokaisen oma katumus voi hänet synneistä vapauttaa. Paavit, piispat ja prelaatit ovat keksineet sen, että ihminen hyvillä töillä ja kirkolle lahjoja kantamalla tulisi autuaaksi, keksineet sen kansalta varoja kerätäkseen…
— Mitä, puhuuko se tuollaista paavista ja piispoista? kyseli joku ymmälle joutunut kuuntelija.
— Taisimme kuulla väärin, vastasi toinen. — Mutta maltahan!
Saarnamies saneli edelleen Uuden kuorin rappusilta:
"Ymmärrämmehän me sen helposti itsekukin. Jos lyöt kuoliaaksi naapurisi ja siitä annat kymmenen talaria tai kaupunkitalosi tuomiokirkolle, niin et sillä hinnalla synnittömäksi pääse: olet kuitenkin miehen kuoliaaksi lyönyt. Ja väärinpä olisikin, jos siitä rahalla pääsisit. Annappas, että olet köyhä mies ja sinulla ei ole kymmentä talaria eikä taloa, pitäisikö sinun silloin joutua helvettiin vain senvuoksi, että olet köyhä? Ja jos ennen kuolemaasi lahjoitat luostarille niityn, niin munkit lupaavat messuillaan auttaa sinut pois kiirastulesta, mutta jos sinulla ei ole niittyä antaa, saa sielusi palaa ja roihuta. Ei, näin vääryyttärakastava ei Jumala ole, että hän köyhille yhä kuolemankin jälkeen jatkaisi heidän varattomuudestaan johtuvia kärsimyksiä ja pitäisi vain niiden puolta, jotka jo täällä yltäkylläisyydessä elävät, — ei, hyvät ihmiset, se on kaikki paavin ja munkkien keksintöä! Autuuteen vie aivan toinen tie, sielun nöyryyden kautta, ja se on yhteinen tie niin rikkaille kuin köyhille…"
Saarnamies puhui elävästi, kirkkaaksi paisuvalla äänellä. Mutta Silta vetäytyi edemmäs ikkunakomerossaan ja puisteli päätään: Tämän kaiken ymmärsi hän, mutta tuo oppimaton väkijoukko… ei, ei! Jo hän kuulikin hautuumaalta saarnaäänen sekaan hämmästyneitä huudahduksia, mutta kuuli taas toisia ääniä, jotka vaativat välihuutajia vaikenemaan. He siis kumminkin halusivat Pietaria kuulla…!
Tämä jatkoi puhettaan, kertoen, kuinka ihminen voi, ilman munkkien tai pyhimysten apua, hädässään kääntyä suoraan Jumalan puoleen. Eikä siihen tarvita kirkkoa hopeoineen eikä reliikkeineen, hän voi sen tehdä tuvassaankin, taikka ulkona työssään, jopa vuoteessaankin, jos mieli vain on harras ja nöyrä. "Te olette oppineet käsittämään Jumalan ylpeäksi kuninkaaksi, jonka luo voi päästä ainoastaan lahjottujen hovimiesten välityksellä. Mutta taivaassa ei tarvita hovimiehiä, ei välittäviä pyhimyksiä, joista teillä on niin paljon tarinoita kerrottu. Maasta taivaaseen on olemassa suora silta, ja se silta on oma rukouksenne, kunhan se lähtee sydämestä eikä huulilta…"