— Sietää kyllä, — parasta on ristiä silmänsä ja mennä kotiin!
— Ja ottaa Pyhä Henrikki turvakseen!
— Jonka luut ovat meren pohjassa! huudahti Härkä-Heikki, yhä vieläkin suuren kaimansa kohtaloa ihmetellen. — Merkillinen saarna ja saarnamies, mikä lie lopulta ollutkin!
Näin juttusivat miehet vakavina, laskeutuessaan alas tuomiokirkon hautuumaalta, ja naiset ristivät silmänsä moneen kertaan. He näet eivät saaneet silmistään eikä mielestään lähtemään tuota kuin pilvistä pudonnutta ilmestystä ja he pelkäsivät, että se voimakas ääni, joka heidät oli äsken ikäänkuin kiehtonut, todellakin mahtoi sisältää sielunvihollisen lumetta. He sylkäsivät kolme kertaa kirkonrappusille ja kiirehtivät sitten, katvepaikkoja etsien, kukin kotikulmalleen aution näköiseen kaupunkiin. —
Sillan kolkossa kammiossa, hautuumaamuuriin rakennetussa kivitalossa, istuivat tällä välin jo molemmat ystävykset vilkkaasti keskustellen, — sinne oli näet Pietari saarnansa lopetettuaan suoraan kiirehtinyt, koska hän tunsi olevansa liian kiihtynyt käydäkseen kuulijoitaan puhuttelemaan. Silta arvosteli siellä nyt ankaranlaisesti hänen saarnaansa, kertoen mitä lauseen katkelmia hän oli porvarien keskusteluista kuullut. Harkitummin, varovammin olisi asia ollut pantava alulle, arveli hän melkein huolestuneena.
— Me harkitsemme aina ja yhä, eikä sillä tavoin koskaan päästä alkuunkaan, intti Pietari.
— Totta on sekin, myönsi Silta, oman saamattomuutensa tunnustaen. — Mutta muista, nämä ihmiset eivät ole tottuneet tällaisia asioita kuulemaan eikä ajattelemaan, se, minkä äsken puhuit, oli heille liian uutta…
— Mutta kerranhan heidän on herättävä, väitti Pietari.
— Niin on, mutta pelkään, ettei ole hyvä herättää näin rynnistämällä.
— Eikö Luther rynnistänyt, eikö hän rynnistä vielä joka päivä!