Pelotetun kyyhkyn arkuudella katseli Margareeta todellakin miestään kyynelten takaa ja vastasi vihdoin haikeinta surua kertovalla äänellä:
— Meidän…, taikka minun täytyy muuttaa täältä pois.
— Muuttaa! Meidän taikka sinun! — Pietari rupesi aavistamaan jotakin: — Kuka sellaista on sinulle kuvitellut?
— Lankosi…
— Eerik — se nahjus! — Pietari puristi nyrkkiään.
— Ei, häntä on käsketty. Martha-siskosi ei sitä tahtoisi, hän kävi äsken täällä luonani itkemässä…
— Kuka siis on käskenyt ja miksi? Margareeta kuiskasi murtuneena:
— Minä kun en ole oikea vaimosi…, sanotaan, enkä saa olla…
— Mutta olethan, tiedäthän sen itse, kirkossahan meidät vihittiin…, ja tulet aina vaimoni olemaan. — Niin lohdutteli Pietari nuorikkoaan, oivaltaen jo yhä selvemmin, mitä tämä kaikki merkitsi. — Rauhoitu, vaimo, ja odota hetkinen.
Pietari nousi talon pitempään rakennukseen, jonka pääty oli Jokikadulle päin ja jossa hänen lankonsa perheineen asui. Tuota lankomiestään, pituudestaan pöyhkeilevää porvaria, jonka pyöreähköjä, hiukan typerännäköisiä, kasvoja kiersi harva, vaalea poskiparta, ei Pietari juuri rakastanut. Hänen luonteessaan oli liiaksi saksanvikaa, hän oli viekas ja ahnas ja samalla arka; mies oli kai käynyt hiukan itsetietoiseksi sen johdosta, että hän oli saanut jalosyntyisen neitosen vaimokseen, mutta se ei ollut hänen luonnettaan suinkaan parantanut. Pietari kohtelikin usein yliolkaisesti sisarensa miestä ja kysyi häneltä nytkin tuikeasti, mitä tuhmuuksia hän on käynyt Margareetalle puhumassa.