Skalm vastasi äsken Kirkkokadulla tavanneensa mestari Hannuksen ja tämä oli pysähdyttänyt hänet puheilleen. Oli varottanut…, ei ole soveliasta pitää talossaan pappia, joka julkisesti asuu yhdessä naisen kanssa ja siten aiheuttaa kirkollista pahennusta.
— Ja sinä tottelit mestari Hannuksen käskyä, kysyi Pietari kylmästi ja pilkallisesti.
— Niin. Enhän sitä asiata minä ymmärrä, mutta paljon siitä jutusta todellakin puhutaan, vastaili lankomies arasti. — Eikä ole hyvä joutua riitaan kirkon mahtimiesten kanssa, heillä on paljon valtaa…
— Mutta eikö tämä ole minun asiani?
— Minulle arkkiteini siitä puhui. Sitä paitsi juttu on ikävä näihin aikoihin juuttienkin vuoksi, jotka täällä isännöivät.
— Puuttuvatko juutitkin tähän asiaan? ihmetteli Pietari.
— Kuuluvat kyselleen, mikä mies se on, joka on täällä ruvennut kansaa villitsemään, — epäilevät sinua hekin. Ja kun täällä kauppa ja elämä on ahtaalla…
— Hyvä, et tarvitse peljätä enää, virkkoi Pietari, lähtien hyvästelemättä poistumaan tuvasta, jossa hänen sisarensa yhä ääneti silmiään kuivaili. Mutta Eerik Skalm yritti toki suuttunutta lankomiestään vielä lohduttamaankin:
— Älähän suutu, saathan jäädä pikkupirttiin elämään, löydetään me
Margareetalle asunto tästä ihan läheltä…
Mutta Pietari laskeutui jo loivaa pihamaata alaspäin, leveä leuka rintaa vastaan painuneena. Saipahan harmaja mies sittenkin säretyksi hänen äskeisen, varman ja luottavan mielialansa, osasipahan se uudelleen iskeä arkaan paikkaan. Mutta ei…, hänen ei pidä saada mieltäni masentaa… ei Hannus, niin helposti et toki minua uraltani suista etkä kotionneanikaan säre…, minun on noustava kun teräsjousen iskujesi alta!