— Mutta eihän teillä siellä ole vuodettakaan…, eikä ruokaa edes alkaaksenne…
— On vakassa papuja ja kuivattuja särkiä. Ja näin lämpösellä säällä voi maata lattiallakin…
Sisar ei ymmärtänyt veljensä äänestä soivaa varmuutta eikä kälynsä rohkeaa katsetta, hän luuli sen uhmaksi ja kostoksi. Mutta ei ollut vihaakaan Pietarin äänessä kun hän virkkoi:
— Kas niin, nyt olemme valmiit. Autappas sisko Margareetaa siitä toisesta kantimesta, ja ota vakka käsivarrellesi. Minä kannan itse nämä kirjat kainalossani, sillä ne ovat sangen kalliit.
VII. ERIK FLEMING PALAA.
Turun lounaiskulmalla, käsityöläisten ja porvarien asumassa luostarikorttelissa, ei ollut toista niin hyvää kaivoa kuin Lähteenkorvan kaivo, joka sijaitsi pienellä aukealla kujien ja katujen yhtymäpaikassa. Siksipä vinkuikin sen veivi aamusta iltaan, kun sieltä talojen naiset täyttivät vesikorvojansa ja miehet juottivat hevosiansa. Mutta monet asiattomatkin pysähtyivät siihen tuttaviaan tervehtimään ja tarinoimaan päivän kuulumisista. Näihin tarinoihin ottivat osaa viereisten talojen käsityöläisetkin; Mikko Sorvari rakenteli rukkeja tai pyhimyskaappeja asuntonsa edustalla, kertoen kaivomiehille kaskuja, joita kuunteli aukeaman toiseen laitaan asti Eenokki Tinanvalaja, siinä ulkosalla veistellessään särmiä pois valamistaan kannuista ja sitten latoessaan kannuja seinänvierelle kauniiseen, kiiltävään riviin.
Lähteenkorvan kaivolle pysähtyi usein, läheisestä asunnostaan lähtiessään taikka sinne mennessään, Pietari Särkilahtikin puhuttelemaan noita naapureitaan, joista jo syksyn kuluessa oli tullut hänen hyviä tuttaviaan. Milloin väkeä sattui enemmän koolle ja hänellä oli aikaa koulustaan ja kirkkotoimistaan, seisahtui hän heille pienen saarnan muodossa selittämään jotakin kysymystä, josta tarinoidessa oli tullut puhe taikka joka hänen omaa mieltään sillä hetkellä painosti. Vedenkantajat laskivat silloin saavinsa ja korentonsa hetkeksi maahan ja jutustajat katkasivat keskustelunsa jatkaakseen niitä taas, kun maisteri oli lopettanut. Ja kotiin mennessään he sitten usein muistelivat hänen puheitaan.
Tällaisessa opetustoimessa liikkui Pietari Särkilahti, senjälkeen kun hänen saarnansa kirkonaituuksessa olivat kielletyt, muuallakin, missä kaupunkiinsa palanneita turkulaisia oli koolla. Joskus pysähtyi hän puhumaan elonkorjaajille Pyhän Henrikin vainiolla, taikka niille kirvesmiehille, jotka Multavierun rinteillä kyhäsivät itselleen taloja ja mökkejä poltettujen tilalle. Kävelipä hän, siellä Aningaisten puolella kulkiessaan, väliin Räpälänmäelle asti, jossa oli Pyhän Hengen suuri vaivaistalo ja sairaala, ja toisin päivin asteli hän joen toiselle puolelle luostarin ohi Kaskenmäen rinnettä kiertävään, pahamaineiseen esikylään, "Helvettiin", jossa piiloilivat ilotytöt ja rikoksentekijät: Näiltäkin retkiltään kotiin palatessaan istahti hän usein vielä huokasemaan kaivon hirsikannelle, kuunnellen porvarien juttua ja ottaen osaa heidän huoliinsa. Siinä istui hän eräänäkin aamupäivänä syyskuun lopulla puhutellen pientä miesryhmää, joka oli hänen ympärilleen kertynyt.
— Onneksesi olkoon, Taavetti Kouta, sait hyvän sadon kaalimaistasi, virkkoi hän pienelle punaparralle. Toinen mies siihen heti kadehtien selitti:
— Saihan Taavetti, kun uskalsi keväällä peltonsa kuokkia, me muut emme sitä arvanneet.