— Juostaan katsomaan! kehotti sotainnon sytyttämä pyhimyksentekijä.
Torvet soivat torilla, missä tanskalaiset nyt rivejään järjestelivät. Kivipuotien säikähtyneet kaupustelijat sulkivat kiireellä luukkunsa, ja pyhän Ursulankiltan kellarissa, josta juuttien etujoukon miehet olivat käyneet juomassa olutta, siitä taas mitään maksamatta, kiroili nahkaesiliinainen saksalainen krouvari synkästi, ja vannoi, oveaan sulkiessaan, kiskovansa heiltä hinnan ensi kerralla takaisin kaksinkertaisesti.
Sotaväki riensi Karjakatua pitkin Uudenmaan tielle, ja Turun vähäinen väestö, joka tuota pikaa oli jalkeilla, seurasi sitä etäämmällä sänkipeltoja ja mäkiä myöten pyhän Gertrudin hautuumaalle ja Vartiovuoren rinteille. Täällä rupesi toiveita herättävänä, lamautuneita mieliä sytyttävänä leviämään miehestä mieheen aluksi epämääräinen, sitten yhä vahvistuva kuiske:
— Erik Fleming on palannut! Häntä vastaan nyt juutit juoksevat!
— Mutta miten hän täältä maistapäin tulisi? epäili notkeajalkaisena hyppivä vanha tinanvalaja, joka aina mielikuvissaan oli vapauttajaa odottanut meritse joensuuhun.
— Hän on laskenut laivansa Kuusiston salmeen, — ovela mies! kertoi Härkä-Heikki, joka jo juutteja torilla oli puhutellut. — Sieltä hän nyt sotaväkineen ryntää Turkua kohden.
— Ja häntä karkoittamaan siis juutit juoksevat, huoahti Taavetti, — äiti Jumalan, anna voitto Erik-herran aseille!
Lippuaan seuraava sotaväki oli jo laskeutunut siihen metsäiseen alankoon, josta kuusten yli kuulsi pyhälle Henrikille omistetun kappelin kullattu risti. Vuorenrinteillä ja pensaikoissa hiiviskelevät turkulaiset pidättivät hengitystään kuullakseen laaksosta jotakin; he eivät uskaltaneet vielä uskoa nouseviin toiveihinsa. Kotvaan aikaan ei mitään kuulunutkaan. Sitten törähti torvi ja toinen, — oliko ne tanskalaisten torvia? Mutta niiden ääni läheni… Jo pärisivät rummut, jo paukahti tykki, toinen, kolmas, eri äänillä sätkähtivät…
Kaupungin laidunmaalla, Kupittaan alangolla, taisteltiin, — se oli nyt selvää.
— Siis on Erik-herra todella palannut!