— Vihdoinkin! — Helpotuksen huokaus pääsi riutuneista rinnoista.
— Mutta mihin johtaa tuo kiihtyvä pauke?
Levottomin mielin ja sykkivin sydämin odottivat pensaiden takana
hiiviskelevät porvarit vastausta tuohon kysymykseensä: Jaksaako
Erik-herra karkoittaa juutit, joiden valta jo kolmatta vuotta on
Suomeen juurtunut, vai jatkuuko ennallaan sorto ja vaino?
Luostarikorttelin pikkuporvareita oli Vartiovuorelle seurannut Pietari Särkilahtikin. Siellä hän Sillan tapasi ja kävi tälle innoissaan todistamaan, että nyt eivät juutit enää Suomessa kauan kestä, vaikkapa he tuolla Kupittaalla vielä voittaisivatkin.
— Sinä odottaisit siis kirkonpuhdistusasialle hyvää Erik Flemingin voitosta? kysyi Silta paljon talttuneemmin ja melkein epäillen.
— Tietysti, hän on Kustaa Vaasan miehiä, vastasi Pietari. Mutta
Silta väitteli harvakseen:
— Sanottiin, että Kristian kuningas oli suosiollinen Lutherin opinpuhdistukselle, mutta Kustaa kuninkaasta ei tiedetä mitään.
Pietari luotti sittenkin asiain uuteen käänteeseen:
— Tanskan valta juonittelevine piispoineen ja ahneine ylimyksineen tukee täällä aina paavillista pimeyttä. Mutta sorrosta vapautunut kansallinen liike särkee ennakkoluulot, puhdistaa ilman, — se vie pakostakin uudistuksiin. Flemingin aseille rukoilen voittoa minä niinkuin me kaikki.
— Niinhän teen minäkin, myönsi Silta. — Ja nyt siellä pian jo jotakin ratkaistaankin — kuule!