Taistelu alangossa oli kiihtynyt. Sieltä kuului laukausten seasta jo hurjia sotahuutoja ja hätäistä rumpujen räiskettä.
— Melu lähenee, juutit peräytyvät! kuiskailtiin katajikoissa kallionrinteillä. Poikasia juoksi Kupittaan notkosta tietä pitkin kaupunkiin päin huutaen, että Fleming-veljekset ja Niilo Grabbe ja oudot ruotsalaiset ritarit ajavat juutteja edessään. Joutoväen oli pian väistyttävä taistelevain tieltä.
Hyvässä järjestyksessä palautti tanskalaisten päällikkö Maurits Oldenburg joukkonsa valtatietä myöten kaupunkiin päin, aina väliin pysähtyen kahakoimaan. Niin soluttiin vähitellen kaupunkiin asti. Siellä, Raatihuoneen luona, järjesti juutti vielä joukkonsa vastarintaan, ja kauan ja kuumasti oteltiin kapealla Karjakadulla ja sen viereisillä kujilla, missä tanskalaiset pitelivät puoliaan turvekattoisten talojen suojassa, harvennellen ryntääjäin rivejä. Kaupunkilaiset pakenivat luostarikortteliin ja lymyilivät siellä nurkkien takana. Mutta sinnekin hyökkäsi pian sotaväkeä, — Ivar Fleming näkyi sieltä miehineen kiertävän tanskalaisten kylkeen, torin laitaan. Hikiset, likaiset miehet ryntäsivät käheästi huutaen torille, missä nyt juuttien rivit särkyivät ja syntyi tavaton tungos ja sekasorto. Koko tanskalaisväki ei ehtinyt siinä hälinässä enää perääntymään sillalle, vaan osa siitä pakeni itsensä Oldenburgilaisen johdolla Hämeenkatua myöten ja kirkkokorttelin halki Hämeentielle. Erik Fleming karjui kimonsa selästä Raatihuoneen luona, lähettäen saksalaisen palkkapäällikön ratsumiehineen väistyviä kiertämään. Mutta saksalainen hölmö kahluutti ratsut Mätäjärven suohon ja päästi siten pakenevan vihollisjoukon käsistään.
Torilla yhä jatkui rymyä. Ryhmä toisensa perästä tanskalaista linnanväkeä vetäytyi sillalle ja puolustautui siinäkin vielä tiukasti, ampuen tykeillään toria pitkin. Turun porvarit, jotka vaappuivat toivon ja pelon vaiheilla, olivat kiivenneet talojensa katoille taistelua seuraamaan ja sieltä he, turpeiden takaa kurkistellen, vihdoin ilokseen näkivät juuttien vetäytyvän joen taa. Flemingin väki hyökkäsi esille ja kun Erik-herra itse, hatussaan korkea sulka, karautti torille ratsumiehineen, järjestääkseen väkensä rynnäkköön siltaa vastaan, silloin kajahti katoilta ja nurkkain takaa, jossa juuttien kulkiessa oli ollut kuolonhiljaista, raikuva, riemuinen huuto:
— Terve Erik-herra!
— Terve pelastajamme!
Urhea ylimys heilautti sulkahattuaan, komentaen väkensä nopeasti eteenpäin, — mutta samassa hän suistui kimonsa selästä maahan. Tuskainen humina kävi piiloilevain porvarijoukkojen läpi. Mutta Erik Fleming, jolta vain oli hevonen alta ammuttu, oli pian taas pystyssä ja uuden oriin selässä, — ja taas rämähti riemuhuuto katoilta ja kadunkulmista, joihin turkulaiset jo rohkeammin asettuivat.
Aina toimekas ja iloinen Niilo Grabbe keräsi venheitä porvarien laitureista, soutaakseen siltaa vielä puolustavain juuttien selkään. Silloin nämä vihdoin lähtivät peräytymään sillaltakin. Mutta vielä jäi heitä sinne joukko ahertamaan.
— Mitä, siltaako repivät heittiöt! huudahtivat turkulaiset.
— Ja joku häärää siinä tulisoihtu kädessään, sytyttää olkia…, aikoo panna palamaan purkamansa palkit!