— Polttavat meiltä sillan, riiviöt!
Porvarit juoksivat hätääntyneinä esille kadunkulmista käsillään viittilöiden ja hämmentyneinä toinen toistaan kovemmin huudellen. Mutta kun ei kukaan heistä ruvennut sammutushommiin, vaikka viholliset jo väistyivät sillan sytytettyään, silloin huusi heille Pietari Särkilahti rantaan kiirehtäen:
— Hei miehet, korvoja ja kiuluja tänne, joessahan on vettä…!
— Järjestetään vedennosto!
Jo pääsivät turkulaiset vauhtiin. Tuota pikaa oli pikkuporvareista ja käsityöläisistä syntynyt jono, jonka päässä pitkänhuiskea Erik Skalm, rantakivillä seisten, ammensi vettä virrasta, pannen kiulut ja korvot kädestä käteen kulkemaan. Palavan sillan päässä, irtonaisilla, vaappuvilla palkeilla, seisoi parin miehen kanssa Pietari Särkilahti itse papillisessa puvussaan valellen vettä roihuavaan lieskaan. Vielä sinkoili luoteja joentakaiselta törmältä ja höyryävän savun lävitse näki hän vastassaan miehen, joka keihäällään kohenteli nuotiota. Mutta vaaraa säikkymättä lähestyi Pietari lähestymistään tulen pesää. Pian seisoi hän ihan savun keskellä, ja kotvasen kuluttua oli jo syttynyt silta sammutettu ennenkuin se vielä oli päässyt pilalle palamaan. Erik Fleming hyökkäsi nyt hengähtäneine joukkoineen voitonvarmana sen yli linnaan päin pakenevain juuttien kintereille. Mutta porvarit kokoontuivat sillankorvaan ja ryhmittyivät Pietari Särkilahden ympäri, joka rantakivillä pesi nokea käsistään ja kasvoiltaan. Ja Härkä-Heikki huusi riemuavana:
— Hyvin teit, Pietari, kun meille sillan pelastit. Olet pappi ja ihminen yhtaikaa!
— Johan minä sanoin kesällä, kun ensi kerran saarnasit kirkkomaalla, että sinä olet oikeita Turun poikia, kehui Hannu kultaseppä miesjoukosta.
— Mutta nyt tarvitset, lankomies, kulauksen olutta savun huuhtimeksi, intoili Skalm lämmenneenä. — Tule!
Mieleltään keventyneet porvarit, jotka jo näkivät juuttien paenneen linnaan, veivät Pietarin mukanaan Pyhän Ursulan kiitän kellariin, jonka isäntä jo taas oli uskaltanut avata ovensa ja jonne taistelua katsomasta palanneita miesjoukkoja yksi toisensa perästä kiirehti ketterin askelin ja iloisin kasvoin. Tapit lyötiin auki ja seisaaltaan juotiin kiltanpyhimysten maljat.
Tuo suurin talo torin laidassa oli näet sen turkulaisen veljeskunnan oma, joka suojeluspyhimyksekseen oli valinnut yhtä hurskaan kuin sotaisan englantilaisen naisen Ursulan ja hänen impisotajoukkonsa. Legenda kertoi, että kun hunnit muinoin vitsauksena rasittivat Eurooppaa, lähti mainittu hurskas nainen, mukanaan 11,000 neitosta, saarimaastaan asein heitä vastaan, karkoittaakseen nuo arojen hurjimukset pois nuorta kristikuntaa tyyten hukuttamasta. Mutta Attilan hillittömät hunnit hävittivät viimeistä neitoa myöten tuon naissotajoukon, niinkuin olivat tuhonneet monta miehistäkin asejoukkoa, ja sen jälkeen nämä veriin sortuneet naiset julistettiin pyhimyksiksi. He olivat nyt varsinkin porvariskiltain suosittuja suojeluspyhiä. Vuosittain heille turkulaisenkin veljeskunnan suuressa juhlatuvassa messut pidettiin ja maljat juotiin. Juhlatuvan alaisessa kiitän kellarissa muistettiin heitä pitkin arkipäiviäkin, jolloin kellarintynnyreistä olut vuoti jokaiselle, joka vain kykeni haarikastaan äyrityisen maksamaan. Siellä nytkin Turun porvarit nuoren ilonsa huumauksessa tyhjensivät toisen ja kolmannen sarkkansa kaupunkinsa pelastumisen kunniaksi.