— Taas on Turku vapaa, nyt täällä taas ruvetaan elämään, hihkaisivat he kannujaan kalistellen.
— Se kävi kuin kädenkäänteessä. Aamulla vielä orjia oltiin, nyt vapaita porvareita!
— Kiitos kaikkien pyhien!
Mutta kun Erik Flemingkin parin tunnin perästä saapui kiitän kellariin kiitollisten raadinherrain saattamana, hänkin sammuttamaan pitkää janoaan, silloin vasta riemu riemulle remahti. Erik vakuutti hänelle ominaisella varmuudella turkulaisille, ettei valkene enää montakaan aamua, ennenkuin viimeiset juutit ovat Suomesta poissa. Vielä olivat tosin tanskalaisjoukon tähteet päässeet sulkeutumaan Turun linnaan, jota Iivar-herra heti oli ruvennut piirittämään. Mutta Erik oli itse kolkuttanut kolme kertaa linnan portille ja julistanut juuteille, että "teidän on parempi antautua tänään kuin huomenna", — ja hän uskoi, että he sitä tottelevat. Toista kertaa piiritti näet Fleming nyt Turun linnaa, mutta voimat olivat nyt päinvastaiset kuin ensi kerralla.
— Eläköön Erik-herra!
— Turun vapauttaja, terve!
Niin huutelivat porvarit yhä uudelleen suosikilleen ja monet kannut sai karski sotaherra nyt porvarien kanssa kallistaa. Mutta iloa säteili tänään hänenkin ankarasta katseestaan, hän tunsi taas olevansa kotonaan ja suuntasi reippaana tervehtien särkkänsä joka taholle. Kerran hän sen suuntasi pöydän yli pikkuporvarien ryhmässä istuvaa Särkilahteakin kohti, jonka hän entuudestaan tunsi ja jonka toimista hän jo oli kertomuksia kuullut.
— Terve Pietari, huudahti hän. — Kautta pyhän Ursulan, sinähän kuulut olevan taistelija maalla ja merellä. — Vietkö voittoon joukkosi sinäkin, sotapappi?
— Niin koetan, Jumalan avulla!
Riemu remahteli korkeana kiitän kellarissa ja se olikin vilpitöntä, tuskasta sulaneiden sydänten ihanaa iloa. Kaikkien harteilta oli painajainen pudonnut, — Pietarikin tunsi välittömästi sen mielten keventymisen ja antautui valtoinaan sen tunnelmaan. Mutta ilonsa keskellä hän yhtäkkiä muisti virkansa ja tuntinsa, — olipa hän ollut melkein unhottaa alttarinsa iltapäivämessun. Viisivanteisten oluthaarikkain kierrellessä yhä tiheämpään hurmaantuneiden miesten piirissä hiipi hän siitä hiljaa syrjään ja astui ulos pyhän Ursulan kellarista. Hetkeksi pysähtyi hän vielä ovelle torin laitaan. Niin omituisen rauhallista ja hiljaista oli taas kaupungissa; ihmiset kävelivät iloisina jo avattujen kivipuotien edustalla ja heidän joukossaan juoksenteli lapsiakin, joita ei Pietari muistanut pitkiin aikoihin kaduilla nähneensä. Kellarin nahkaesiliinainen kapakoitsija seisoi tikapuilla ovensa vieressä ja vaihtoi pihtipuuhun uudet, tuoreet merkkilehvät vanhojen, kuivaneiden tilalle. Häneltä Pietari kysäsi: