— Mitenkä saat nyt, krouvari, juuteilta maksamatta jääneen oluesi hinnan, kun heille tuli niin äkkiä lähtö kaupungista?
— Pitäkööt, riiviöt, ryöstämänsä, kunhan menivät…!
Turkulaisten yhteinen helpotuksentunne oli tuon vieraan olutsaksankin vallannut, sen näki Pietari selvästi hänen välkähtävästä katseestaan. Unholaan kaikki menneet kärsimykset, — taas päästään elämään, se oli kaikkien yhteinen, riemuisa tunnus!
VIII. VAALI TUOMIOKAPITULISSA.
Ulkona oli vielä joulukuun aamupimeä. Keltasin liekein paloivat koulutuvassa talikynttilät, joita kenkänsä riisunut teini aika-ajoin kulkea sipsutti niistämässä. Mataloilla penkeillä istui puolihämärässä huoneessa monta sankkaa riviä poikia, joiden silmät pimennosta kiiluivat opettajaa kohden.
Pietarin opettava ääni soi kirkkaana ja varmana eikä se keskeytynyt, vaikka eteisen ovi aukeni ja siitä sisään astui kaksi pappispukuista miestä, jotka viittasivat opettajaa puheilleen. Vasta lauseensa lopetettuaan laskeutui Pietari hiukan haluttomasti vieraita puhuttelemaan.
Ovella seisoi Silta yhtenä ja toisena Jaakko Vennä, ulkomailta äsken palannut maisteri, molemmat sangen tärkeän näköisinä.
— Saat keskeyttää opetuksesi nyt, Pietari, meidät on kutsuttu tuomiorovastin luo, puhui tuo jälkimäinen, kookas, pyyleähkö pappi, jonka hiukan turpeita kasvoja tummensi liiaksi syöneen ja juoneen puna.
— Mitä sinne? kysyi työstään noussut Pietari melkein tylysti.
— Setävanhus tahtoo meitä puhutella ennen ratkaisua, vastasi Vennä silmää iskien.