— Saat lähteä, Lamperi, maantielle kävelemään tyttösi kanssa aina tuonne ruutikellariin saakka, niin saatte olla kahdenkesken. No, ala mennä!
Portti aukeni, Jaakko teki vielä kerran kunniaa ja lähti niin tyttönsä rinnalla kävelemään maantietä pitkin. Vaan tyttö katsoi taakseen luutnanttia kiitollisuudesta kiiluvin silmin, ja kuului Jaakolle supattavan että "sepä vasta mies on miehekseen, vaikka lie kuinka korkea herra".
Puolentuntisen perästä palasi Lamperi kasarmiin ja jaellessaan piiraitaan hiukan häpeissään tovereilleen, selitti hän, että "ne ovat sellaisia hätiköitä nuo naiset. Viikon perästähän täältä olisi päästy, mutta ei malttanut sitä odottaa".
* * * * *
Iskos-Paavo oli harteikas, jykevä, vakavapiirteinen, romuluinen metsäkylän mies. Hän oli ainoa työhön kykenevä miehenpuolinen talossaan, eikä naisväkeäkään ollut muuta kuin äiti raihnainen ja sairaaloinen, sekä puolikasvuinen sisar; muut kaikki pahanpäiväisiä tenavoita. Kovin huolettavalta oli tuntunut, kun aika läheni Paavon lähteä kasarmiin. Miten kävisi kesätöiden kotona, kuka hoitaisi kynnöt ja niitot ja yleensä isännyyden? Varoja ei ollut palkata päiväläistä töihin, eikä oman talon väestä ollut paljo muuhun kuin lehmiä hoitamaan ja kotiaskareita tekemään. Vaan kaikki maantyöt…!
Sitä oli tuumattu äidin kanssa tyystin pääsiäispyhinä ja tultu siihen päätökseen, että Paavon pitäisi mennä naimisiin, muuten ei tullut mitään. Ja Paavo oli miettinyt asiata ja oli huomannut itsekin välttämättömäksi kosia. Eihän se tosin nainen, vaikka terve oli ja rotevakin, vastannut miehistä miestä, mutta parempi oli sittenkin, kunhan oli talossa jokukaan työhön pystyvä.
Paavo kosi naapurikylästä, pantiin kuulutukseen ja kolmen viikon perästä vietettiin häät. Mutta silloin olikin aika lähteä kasarmiin. Pyhänä vihittiin ja maanantai-iltana piti jo lähteä liikkeelle. Yhden ainoan yön sai Paavo maata nuorikkonsa vieressä, yksi ainoa päivä oli aikaa neuvoa töitä ja taloudenhoitoa.
Miehen voimalla oli Paavo tottunut raatamaan kivikkomaassaan, ja miehen voimalla teki hän temppujaan sotaväessäkin. Kankeat olivat jäsenet, hidas ajatuksenjuoksu, mutta tahto oli hyvä eikä voimia puuttunut, ja niin suoriusikin Paavo kutakuinkin tehtävistään. Mutta kun lomahetki tuli ja miehet istuivat lavereillaan puhellen koti-oloistaan ja töistään, näkyi aina huolestuneen ikävöimisen leima hänen kasvoillaan; mitenhän siellä kotona vain työt suoriutunevatkaan, näytti hän ajattelevan, kuinka perehtynee nuorikko puutteellisiin oloihin, miten jaksanee äitimuorikin. Paavo puhui usein, kenen pariin vain sattui, noista koti-oloistaan ja lausui usein hartaan kaipauksensa päästä kotonaan käymään.
Ja niin tuli toinen sunnuntai, jolloin miehiä ensi kerran laskettiin pyhälomalle kokonaiseksi vuorokaudeksi. Iskos-Paavo kirjoitutti — itse ei osannut kirjoittaa — lomalipun, pyysi lupaa kaikilta päälliköiltään ja toimitti ensimäisenä lappunsa kapteenin allekirjoitettavaksi. Hän otti hartiavoimalla osaa kasarmin kuuraamiseen, että pikemmin jouduttaisiin, laittoi myttynsä huolellisesti kokoon, pani tavarat kaikki paikoilleen ja odotti tuskallisesti hetkeä, jolloin lomaliput jaettaisiin.
Kului vielä tuntinen, niin jo tuli vääpeli lippuja tuoden. Hän piti tilapäisen puheen lomalle lähteville, varotti heitä käyttäytymään siivosti ja arvokkaasti kotipuolessaan ja ennen kaikkea tekemään kunniaa päälliköille, jos jossain sattuivat niitä tapaamaan. Jakoi sitten liput; Iskos-Paavokin sai omansa, laski sen huolellisesti kokoon ja pisti taskuunsa ja lähti reippaasti astumaan maantielle.