Mutta portilla hän muisti sittenkin unhottaneensa piippunsa kasarmiin ja lähti juosta sävöttämään sitä noutaakseen. Ilossaan ja sokeassa innossaan ei hän joutunut vilhumaan ympärilleen, ei huomannut että kapteeni silloin juuri laskeusi sivukäytävää kasarmiin päin, ei pysähtynyt, ei tehnyt kunniaa. Tuosta tehtiin muistutus, se joutui heti vääpelin korviin ja juuri kun Iskos-Paavo palasi piippu kourassa kasarmista, pysäytettiin hänet siihen.
Miksei tehnyt kunniaa kapteenille? Eikö oltu opetettu? Miten sellaista voisi laskea lomalle, joka ei tuon enempää pidä huolta velvollisuuksistaan! — Lomalippu otettiin pois, sinellirulla viskattiin naulaan. Iskos-Paavo sai jäädä kasarmiin, hänelle määrättiin kolme viikkoa kotiarestia. Siihen ei ollut mitään vastaansanomista.
En ole koskaan nähnyt surkeampia enkä enemmän masentuneita kasvoja kuin Iskos-Paavon, hänen seisoessaan siinä kasarmin seinustalla katsellen kun muut lappoivat portista ulos lomalle. Niskat olivat painuneet kyyryyn hartioiden väliin, leuka lomotti velttona ja silmät tuijottivat katuvina ja katkerina ja näyttipä melkein kuin kyynel olisi pyrkinyt tunkeutumaan luomen nurkasta karkealle poskelle. Kasvojen äskeisen jäntevyyden ja pirteyden sijalla näkyi nyt pettymystä, nolostumista ja alakuloista veltostumista.
Siinä hän seisoi lyyhyssä polvin, varsi koukussa seinän vierustalla ja katseli tuikeasti eteensä. Ajatteliko hän sitä häpeätä, kun toiset kotikylässä kertoisivat, että "Iskos-Paavoa ei laskettu lomalle, kun oli kovin tuhma kunnianteossa"; semmoista ne tietysti kertoisivat hänen nuorelle eukolleen, joka parhaillaan odotti miestään kotiin? Vai ajatteliko hän peltojaan ja niittyjään, miten nuo olivat ottaneet kasvaakseen siinä kuivuudessa; rukiinlaihoaan, joka vasta oli tuoreimmillaan alkanut vihannoida kun hän lähti sotaväkeen, ja suvi-oraitaan, jotka silloin vielä tuskin olivat nousseet päälle? Miettikö, miten nuorikko malttaisi vanhalla, laiskalla ruskolla lannoittaa ja kyntää kesantopeltoa syysviljaa varten, tai muistaisiko tuo ojittaa sitä suopalstaa, jota hän oli neuvonut kuivaamaan? Kaihoiliko niitä hukkaan menneitä iloja, joita oli toivonut saavansa viettää kotipellon pientareella pyhäaamuna nuoren vaimonsa, vanhan äitinsä, pienten siskojensa ja "hallikoiran" parissa, kun he olisivat kertoneet hänelle tapauksista kotona ja hän taas olostaan kasarmissa…?
En tiedä. Hän ei puhunut mitään, eikä ollut kellään meistä lomalle lähtevistä mieltä mennä häntä siinä puhuttelemaankaan. Mutta näin, että monelle kävi sääliksi Iskos-Paavon kova kohtalo, ja olisi joku hellämielinen kenties taipunut vaihtamaan oman onnensa hänen onnettomuuteensa, jos se olisi käynyt päinsä, vaikka kaikki tiesivät, kuinka pitkäksi pyhäpäivä voi käydä reservikasarmissa.
Mutta se ei käynyt päinsä. Eikähän sotamies sitäpaitsi saa näyttää olevansakaan sääliväinen eikä hellämielinen, jos olisikin.
IV. Kolme sankaria.
Kun ei annettaisi tuota pikommia, niin minä olisin syömättä kaksi päivää, huoahti Kaipio, pyyhkäsi hien otsaltaan ja ryyppäsi vielä kauhallisen vettä.
[Pikommi: Minun tuskin tarvinnee lähemmin selittää tätä sotaväessä yhtä tunnettua kuin kammottua sanaa. Kun sotamies ei voi oppia tekemään jotain temppua, tekee sen väärin, juonittelee, ei pysy tahdissa taikka muuten on "mahdoton", silloin hänelle — tai heille, jos heitä on useampia — komennetaan "pikom" (bjegom, juoksuun) ja juoksutetaan niin rangaistukseksi ja opetukseksi puolituntinen tai enemmän tai vähemmän levähtämättä yhteen kyytiin, kunnes hänellä jäsenet vetreytyvät taipuvammiksi tai uppiniskainen luonto laimentuu. Muutamat sankarit saavat nauttia tällaista opetusta harva se päivä.]
— Mutta mitenpä sitä muuten voitaisiin niin korkeat asiat matkaan saattaa, lausui siihen Tikka hiukan toivottomana, ja otti kauhan toverinsa kädestä.