Kostamo hyväksyi nähtävästi molempien edellisten puhujain lausunnot, koska hänellä ei ollut siihen mitään muistuttamista. Hän seisoi tapansa mukaan siinä viimeisenä tyynesti odotellen milloin hänen vuoronsa tulisi kostuttaa vedellä tulisesti polttavaa kurkkuaan.
He olivat taas, senjälkeen kun muilta harjoitus oli loppunut, saaneet kolmenkesken juoksennella kentällä erään puolentuntisen, ja kun päivä sattui harvinaisen helteinen, juoksi hiki virtanaan tavallista runsaammin, iho hehkuili tavallista punaisempana ja keuhkot läähättivät tavallista valtavammin. Eipä kumma jos siis kurkku kaipasi vettä ja jos "pikommi"-käsite tuntui nälkääkin kamalammalta.
Siinä oli kolme sankaria, joille muistot heidän sotamiesajoiltaan varmaankaan eivät ole kovin hauskoja. Missä vain joku moite kuultiin lausuttavan, milloin vain joku päälliköistä tuskastui ja kauhtui, silloin kuultiin heidän nimensä tavallisesti mainittavan asianmukaisilla lisäkkeillä, jos ei yhden niin ainakin toisen. He tottatosiaankin saivat kuulla kunniansa, saivat tietää mikä arvo heillä oli ihmisinä ja sotamiehinä, ja saivat kokea sen arvonsa mukaista kohtelua.
— Jos tuo Kostamo ei minusta tänä kesänä tee hullua, niin olen hitto soikoon nyt jo hullu, vaikeroi usein osastopäällikkö.
— Katsokaa te, katsokaa te tuota Kaipiota, kun se kävelee. Onko tuo lehmä vai etana? ihmetteli toinen.
— Tikka sinä, varo koipiasi. Kun pitää mies olla sydämikkö, pahasisuinen ja uppiniskainen, eikä sille tepsi pikommit eikä putkat. Vaan vielä minä sinun niskasi taivutan kiukussanikin, jotta nähdään, kuka tässä määrää…
Tuommoista kuultiin pitkin päivää harjotuksissa ja kasarmissa, aina aamunoususta iltahuutoon asti. Mutta eihän siitä apua. Yhtä syntisiä he olivat nuo kolme kasarmista lähtiessään kuin sinne saapuessaankin.
He olivat järjeltään jääneet köykäsiksi, olivat hitaita ja tuhmia kaikki kolme. Mutta muuta heillä ei ollutkaan yhteistä. Päinvastoin olivat he toistensa vastakohtia niin täydellisesti kuin olla voi.
Tikka oli pitkä ja paksu ja tanakka, toinen mies rivissä pituudeltaan, painoltaan epäilemättä ensimäinen. Hän oli jäseniltään kuin karhu, mutta liikkeiltään kuin aasi. Hänen leveät, paksut hartionsa olivat kuin puusta veistetyt, niin jykeät ja taipumattomat ne olivat, ja jalat kankeat ja raskaat kuin pölkyt. Jos hän oikein tahtoi ja viitsi, sai hän kyllä jalkansa pyörähtämään vaikeissakin käännöksissä ja ruumiinsa taipumaan niinkuin muutkin, mutta se näytti vaativan liian suurta voimanponnistusta, liian paljo tahdon tarmoa, niin että hän tavallisesti katsoi parhaaksi olla jöröttää vain semmoisena kuin oli, nivelettömänä ihmispatsaana, joka oman painonsa ja kankeutensa nojalla pysyi pystyssä ja liikkui, mutta johon muut luonnon lait eivät vaikuttaneetkaan. Hän oli hirmuisen laiska, oikein hermostuttavan laiska ja hidas, välinpitämätön, veltto ja huoleton ihan äärimmilleen. Jos hän sattui pihalla istumaan, kun rupesi ankarasti satamaan, niin ei hän viitsinyt nousta siitä astuakseen viittä, askelta katon alle; istui vain, antoi kastua. Aamusilla, kun hänet piti herättää, sai häntä pistimen kärellä pyöräyttää pari kertaa ympäri laverilla, ennenkuin hän katsoi ajan olevan avata silmänsä ja laiskasti kynsästä korvallistaan. "Pikomminsakin" hän tavallisesti otti yhtä itsetiedottomalta kannalta kuin kaiken muunkin, hän hölkkäsi vain vetelästi ja verkalleen eteenpäin, ja näytti siltä kuin hän voisi tuota työtä tehdä yhden vuorokauden umpeensa herkeämättä ja rasittumatta. Ja tuohan se juuri eniten päälliköitä pisteli.
Omasta ehostaan, paritta kolmetta kovatta sanatta, häntä ei saanut mihinkään. Kerran hänet pantiin niskottelemisesta putkaankin. Aamulla pantiin, ja kun illalla mentiin noutamaan, makasi hän vielä samassa asennossa laverilla, johon oli vietäessä laskeutunut, erinomaisen tyynenä ja tyytyväisenä.